Hyvin ja huonosti

Miten sattuikaan, että samalle päivälle osui todella hyvä ja todella huono suoritus.

Keskiviikkona oli ensin ohjelmassa Keskilaakso-Rastien viimeinen tapahtuma. Valintani oli B-rata, koska samalle illalle oli luvassa myös yösuunnistusta. Onnenmäki on eräs alueen huippumaastoista, sama maasto jossa kilpailtiin Sippu-Jukola 2005. Osasin siis odottaa mitä on luvassa.

Jo ennen lähtöä fyysinen olemus oli hyytelömäinen. En saanut nukuttua edellisenä yönä. Aamulla en saanut syödä mitään, koska minulla oli TT-kuvaus Kotkassa. Söin puolenpäivän paikkeilla einesaterian. Vaikka päätä ei särkenyt, olo tuntui siltä kuin lipputangon nuppi olisi pudonnut päähän. Eikä siinä vielä kaikki. Syystä jota voi arvailla, pidin viikon verran ns. tyhjennysharjoitusta. Jos ynnään nämä yhteen, oloa voisi kuvailla sanoilla: veltto paska.

Heti ensimmäisen 20 metrin jälkeen tuntui, että en jaksa juosta enää yhtään. Alamäkeen meni joten kuten, mutta tasaisella olo tuntui hiipivältä ja kaikki ylämäet oli käveltävä. Puolimatkan paikkeilla alkoi pistämään. Ruokailusta oli aikaa yli neljä tuntia, mutta ilmeisesti aikaa oli vielä liian vähän typötyhjään vatsaan ahmituille lihapullille ja muusille. Okei - okei - kävellään vähän matkaa sitten tässä tasaisella, että olo tasoittuu.

Maalissa tunnelmani oli vielä luokkaa "tulipahan käytyä". Vaan hämmästys oli suuri kun katsoin tuloksia. Olin B-radalla piikkipaikalla ja sijoitus pysyi siinä. B:llä oli 39 suunnistajaa ja joukossa on myös muutamia kovia nimiä, joiden päänahan sain. 

Ihmeellistä. Eli kun ei jaksa juosta, on aikaa miettiä, eikä tule virheitä. Suoritus on kokonaisuudessaan nähtävissä täällä. 6-7 välillä ennen tietä tuli mutka, mutta osuin ajouraan, jota ei ole kartalla ja jolkottelin sitä pitkin. 7-8 välillä himmailua, koska lipsahdin hieman liikaa vasemmalle, mutta rastinotossa ei ongelmia.

Mikä mainio tapa päättää Keskilaakso-Rastien kausi.

Sitten Yökuppiin

B-rata. Oli tiedossa ratamestari, maasto, ja harjoituksen teema. Vaikeaa oli luvassa ja sitä se tosiaan oli. Sanoisinpa, että tämä oli tällä kaudella vaikein rata, jonka olen suunnistanut, päihittää jopa tunturisuunnistuksen. Vai oliko tämä vaikein, vai tuntuiko se siltä? Ehkä oikea vastaus on se, että taito ei vaan riitä yölle.

K-1-2-3-4 väleillä oli kaikilla ongelmia. Perkaan niissä tässä vain yhden eli 2-3. Sen olen oppinut jo aikaa sitten, että pitkä päätyyn -menetelmää ei saa käyttää yöllä kuin aivan idioottivarmoissa tapauksissa. Eli esim. silloin kun pellon jälkeen on kukkulan mallinen mäki, joka huipulla on rasti. Tai suoraan suon jälkeen on leveä ylipääsemätön jyrkänne. Aina muulloin eteneminen pitää tehdä niin, että on jollakin tavoin selvillä siitä missä on.

Kolmos väli näyttää esin murhaavalta, mutta pilkotaanpa urakka osiin:

Aukon yli, mäen yli, notkelma+vihreät jää oikealle, avokallioita&kukkuloita, poikittaiset jyrkänteet, paljon ojia, tie, tieltä ajoura (jää kuvassa reittiviivan alle), ylämäki, iso kivi, pieniä avokallioita ja pikku jyrkänteitä, avoin alue ja rastikivet. Juu näin se onnistuu.

Tulin tielle ja osuin aivan ajouran kohdalle. Kuvassa näyttää todella ammattimaiselta, mutta todellisuudessa se oli tuuria. Olin varautunut siihen, että ura ei osu/näy/löydy, eli suoraan vaan vihreän läpi ylöspäin. Mutta siis - ajouraa pitkin ylös ja sitten pitäisi hahmottaa iso kivi ja siitä suoraan. Näin tein. Sitten tuli avokallioita ja kiviä ja ... ja... noh..mikäs tässä on...ei per....voi ¤#¤#.

Aivan mahdoton paikka saada kiinni. Laakeita käyrämuotoja ja harvakseltaan kiviä. Näin, että tuolla häärää useampi suunnistaja. Eli rasti on tuolla kivellä. Ei! He olivat yhtä kuula jumissa kuin minä. Ei tässä kaukana olla, kun vaan tietäisi minne päin. 8 minuuttia ihmettelyä ja hidasta haravointia takasektoriin, niin tuurilla rastille kuin mahdollista. Olin jo päättänyt, että menen takaisin tielle ja kokonaan uusi yritys. Mutta onnea oli taas matkassa.

Reittihärveli auttaa taas jälkiviisastelussa ja virheen analysoinnissa. Olen joskus julistanut, että en jauha enää virheistä, mutta jos nyt tämän kerran vielä. Uran päässä olen yksinkertaisesti unohtanut katsoa kompassia ja olen lähtenyt väärään suuntaan. Vaikka kartassa ei näy isoa kiveä, olen jollekin sellaiselle osunut ja kuvitellut olevani oikeassa suunnassa. Jatkoin sitä suuntaa liian pitkään ja olen korjannut sen huomaamatta oikeaan. Rastiympyrän yläoikella on avokallioita ja saman oloinen muodostelma on nähtävissä tästä paikasta luoteeseen. Eli juuri se paikka, jossa olen alkanut etsiä rastia. Kuljetun matkan arviointi on suurin piirtein ollut haarukassa.

Eli suunta pitää ottaa huolellisemmin ja siitä ei saa lipsua. En tiedä kuinka paljon helpompaa uusilla mega-luokan valoilla on ottaa kiintopisteitä kaukaa. Omalla lampullani ei yllä edes kolmasosaan horisontista, mutta se ei tietenkään ole oikea selitys.

Eli huolellisempi suunta. Muista tämä! Juu juu! Kivistä ei voi ottaa kiinni kuin poikkeustapauksissa.

Nelosen jälkeen homma sujui jotakuinkin kunnolla. Eteneminen oli hidasta, sillä muutamassa kohdassa pusikko oli niin tiheää että näkyvyys oli alle yksi metri. Voi vika olla tietysti reitinvalinnassakin. Umpiryteikössä  ei voi ottaa suuntaa, eli on vain väkisin ryskättävä eteenpäin kunnes tulee sen verran väljää, että saa kädet suoraksi. Ja niille jotka eivät (vielä) käytä lukulaseja kerron, että tiheiköissä on kaiken aikaa varottava sitä, että kakkulat eivät tartu mihinkään kiinni.

Tässä viime viikkoina olen havainnut sen, että Suomessa ei enää ole raivaussahoja tai kukaan ei enää käytä niitä. Taimikonhoitotöitä on rästissä aivan mahdottoman paljon.