VANHOJA JUTTUJA

Vanhoja juttuja, jotka on julkaistu Sippurastin sivuilla.
(Linkit yms viittaukset Sippurastin sivuihin eivät toimi, koska ao. sivut on lakkautettu.) 
________________________________________________________________________

Julkaistu x.9.2011

Kauden 2011 yhteenveto

Rahaa paloi tavallista enemmän. KS-kultalameelangasta ommellut asut tekivät melkoisen avolouhoksen kukkarooni. Matka- ja majoituskuluja kertyi edellisiä vuosia enemmän. Kalustopuolella kävi myös melkoinen kato. Kolme peukalokompassia hajosi. Yksi hajosi niin tuusan muuskaksi, että siitä ei jäänyt jäljelle kuin musta peukalon kiertävä nauha. Tein Pilkkakorvenmäellä kuten pesäpalloilijat kotipesälle tullessaan eli syöksyin mahalleni. Sattui vaan olemaan avokallio sillä kohtaa. Toisen kompassin rasia irtosi Pyörässuonmäellä itsestään kun olin suunnittelemassa kuntsarien rastipisteitä. 5 min Araldit korjasi sen ja junnu omi tämän epäonnen suunnannäyttäjän itselleen. Viimeinen kompassi teki itsemurhan. Se tipahti Töröstin iltarasteilla parkkipaikalla maahan ja sujahti salamannopeasti jalkani alle, joka oli juuri saavuttamassa maanpinna. RAKS. Tuhannen murskana, jopa rasia meni rikki. Nyt selvisi mikä tehtävä nesteellä on neularasiassa. Se rauhoittaa neulan liikkeet. Ilman nestettä neula näyttää kyllä pohjoiseen, mutta on niin herkkäliikkeinen, että sille häviävät jopa pörssikurssien liikkeet. Tiesittekö, että 2011 syksyllä avattiin New Yorkin ja Lontoon pörssien välille uusi valokaapeliyhteys. New York saa nyt Lontoon kurssitiedot 6 ms (=0,006 sekuntia) aiemmin tietoonsa kuin muut pörssit. Tietokoneilla New Yorkissa on reilut 5 ms aikaa tehdä kauppoja ennen kuin muut saavat samat tiedot. Tämä muutos on kuulemma suurin sitten lennättimen keksimisen. Uskomatonta! Jos minä siis mietin jossain rastivälillä sekunnin tai pari, joka tuntuu metsässä paikallaan seisoen ikuisuudelta, samassa ajassa maailmantalous on ehtinyt heittää kärrynpyörää jo tuhat kertaa täyden kierroksen. En siis astunut sen kompassin päälle vaan se meni itse jalkani alle. Uskomatonta!

Kaksi emit-korttia pimeni. Ensimmäinen sisälsi pelkkää kiinaa ja sen tilalle hankittu kortti kesti käytössä 4 kk kunnes katkaisi kaikki yhteydet sivilisaatioomme. Miten sattuikaan; molemmilla kerroilla tein täydellisen suorituksen. Ei pummin pummia eikä edes hakua. Muutama rastiväli jopa riskillä viivasuoraan lipulle. Mutta ei siis mitään tietoa paljonko meni aikaa. Uskomatonta! Kortti meni takuuseen, mutta tätä kirjoitettaessa kompassien valmistaja ihmettelee vielä heille lähettämääni pussia, jonka sisällä oli kirkasta akryylimuovimurskaa.

Nastarit alkavat jo hajota jalkoihin. Toivottavasti kohta KS:n kautta hankittavia Icebuggeja saa myös pinkkeinä. Pinkki on aivan must!

Olen tänä vuonna suunnistanut enemmän pimeässä kuin koko edellisen urani aikana yhteensä. Laskuissa on jätetty huomioimatta se inttiaikana suoritettu moottorikelkkasuunnistus, joka vei koko yön. Moottorikelkalla kannattaa tehdä pimeässä metsässä vaikka 15 km ylimääräinen lenkki, kuin upottaa kelkka liian syvään ojaan. Itse toteutin ensin mainitun vaihtoehdon. Koska kelkassa ei ollut tilaa karttatelineelle oli kyseessä myös ns. muistisuunnistus. Yllättävän vähän sinne muistiin kerralla mahtuu.

KS-yökuppi on opettanut muutamia yösuunnistusniksejä - kantapään kautta tietenkin:
- Jos alkaa tuntua sille, että rastin pitäisi olla "ihan varmasti tässä" kannattaa heti pysähtyä, tehdä 360 asteen käännös ja suunnata valo kauas, myös takasektoriin. Jos heijastin ei välähdä, siirrytään 3 m eteenpäin ja toistetaan sama.
- Ei tosiaan kannata hötkyillä yhtään. 10 sekunnissa pystyy juoksemaan niin kauas, että sieltä palaaminen kestää 10 minuuttia.
- Kartalla näkyvä jyrkänne ei ole maastossa sen takia, että jyrkänteen merkki on oikeasti karttamuovin sisälle liimautunut heinänpätkä.
- Älä seuraa edes vahingossa ketään. Hän on se toinen suunnistaja samassa tapahtumassa, jolla ei ole harmainta aavistusta siitä, minne hän on menossa.
- Jos palaat samaa reittiä rastilta kuin sinne menit, voit oikoa reilusti käyttämällä apuna vastaan tulevia valoja.
- Ota mukaan uusi kiiltävä karttamuovi eikä sitä ainoaa likaista ja himmeää pussia, joka löytyy kovan etsimisen jälkeen takapaksin pohjalta.
- Jos rastille menee polku, se on paljon nopeampi valinta, vaikka lyhyempi reitti kulkee suon/tiheikön/kulkukelpoisuudeltaan huonon alueen läpi.

KS-yökuppi on kerrassaan mahtava suunnistustapahtuma. Tämähän voisi tulevaisuudessa olla SE juttu, josta KS tunnetaan piireissä. On halikkoa, on raatoa, on jukolaa, on rieskaa, on eukkoa, on rajaa, on prismaa, on mannaa, on rinkeliä ja on vaikka mitä, mutta on vain yksi Yö-kuppi! Se kuppi, jonka järjestää KS ja joka suunnistetaan Kouvolassa syys-lokakuussa. Voitto tässä mittelössä vaatii jotain mitä ei yhden päivän kisoissa edes tarvita. Nyt pitää aloittaa Oikean Sponsorin ( Suunto, Polar, Airam, Oy Jokuvalaisin, tms.) hankinta ensi kautta varten. Järjestäjien taholta on nyt näyttää selvää kylmää faktaa, että homma toimii. Pistelaskijoille tulee tietysti lisätyötä siitä, että jatkossa tulee käyttöön kerroin käytetyn valovirran mukaan. Loppuaika kerrotaan 1.5:lla jos otsalampusta irtoaa yli 300 lm ja aika kerrotaan 2:lla jos aurinko loimottaa yli 600 lm voimalla. Yli 1000 lm:n valaisimet joudutaan valitettavasti diskamaan. Jos jollain luuserilla käytössä on halogeeni ja NiCd-akut, aika kerrotaan 0.75:llä.

Kauteni kohokohtiin kuuluivat tietysti FIN5-rastiviikko (josta on erillinen raportti) ja Jukola (josta on myös erillinen raportti). Ainoa varsinainen palkintoni oli Iitissä iltarastiarvonnasta voittamani muki. Poikani saalistivat NRC -pokaalien, plakettien ja muovisälän lisäksi hanskat, energiansäästölampun ja puhdistusaineen. Yhteensä kuntorasteja tuli koluttua kauden aikana 57 kpl. Meidän kolmikon kartat mahtuivat juuri ja juuri yhteen isoon mappiin. Meillä kylässä käyneet ihmettelevät, että miksi ihmeessä säästän vanhoja repaleisia ja kuraisia karttoja. Niille löytyy käyttöä. Tänä kesänä suunnittelin ja olin mukana toteuttamassa karvan alle 30 erilaista suunnistusrataa, kun mukaan lasketaan kuntsarit, Retro-rastit, ja suunnistuskoulun viuka-, casino- ja runsasrastiset-radat sekä SipRan leirin radat sprintin hajontoineen. Uuden radan suunnittelu alkaa aina sillä, että kaivan jostain mapista samalta alueelta olevan vanhan kartan ja katson mitä siellä on viimeksi ollut.

Yksi kauden kohokohdista oli myös saamani takahampaan juurihoito (joka on tätä kirjoitettaessa yhä kesken). Ihan vinkkinä henkilöille, jotka vastaavaan joskus joutuvat: Kannattaa pukea päälle ns. tekninen ja hyvin hengittävä paita, jonka selkämys on mahdollisimman epäliukas. Siinä vaiheessa kun yhtä ja samaa hammasta on porattu 35 minuuttia, alkaa keinonahkainen istuin olla hiestä niin liukas, että sillä pysyminen on vaikeaa. Lekurilta ja hoitsulta loppuivat piikkausterät toimenpiteen aikana ja niitä piti hakea toisesta huoneesta lisää. Se kuinka pitkästä jyrsimestä oli kyse, jäi minulle epäselväksi, sillä itsesuojeluvaistoni käski minun pitää silmiäni kiinni kaiken aikaa. En ihan helpolla keksi kovin montaa muuta juttua, jotka tuntuvat yhtä hyvältä kuin oman auton istuin juurihoitosession jälkeen.

Muistuupa mieleen vielä eräs mainitsemisen arvoinen tapaus. Käytössäni on yhä Windows 98SE. Uskomatonta! Luit aivan oikein. Syy miksi käytän rautakautista käyttöjärjestelmää on se, että se toimii. Ehjää ei kannata korjata. 98SE on myös kertaluokkaa nopeampi kuin XP tai Vista, joihin olen törmännyt töissä. 98SE:ssä ei tarvita myöskään virustorjuntaa (sitä ei edes ole saatavilla), sillä virukset kuolevat nauruun nähdessään koneeni. Normaalit toimet siis sujuvat, mutta ongelmiakin alkaa olla yhteensopivuuksien kanssa. OCAD 10CS asentui, mutta ei lähtenyt käyntiin. Ohjelma ilmoitti, että adminstratorin on annettava lupa ohjelman käynnistymiseen. Minulla ei ole koneessani adminia, ei tilejä, eikä käyttäjiä - on vain minä ja kone. Pari iltaa ähkin ja puhkin ja sitten lähetin kysymyksen OCADin valmistajalle OCAD AG:lle Sveitsiin. Seuraavana aamuna oli sähköpostissa minulle viesti, jonka oli allekirjoittanut Gian-Reto Schaad. Liitetiedostona oli vartavasten minulle valmistettu ajokelpoinen OCADin versio, josta on poistettu admin-kyselyt. Uskomatonta! Zipin purku, ohjelman asennus, ja eikun piirtämään. Jos tätä asiakaspalvelua vertaa esim. SONERA-nimisen putiikin naurettavuuden ja surkuhupaisuuden rajamailla keikkuvaan tee-se-itse-palveluun, joista olisi paljonkin kerrottavaa, on se täysin eri galaksista. Laitoin Schaadille palautteen: "Excellent support service!"

JukkaS

P.S. viime hetken lisäys. Suunto Repair Excellence Center lähestyi minua pienen paketin muodossa. Sisältä löytyi veloituksetta kaksi uutuuttaan kiiltävää kompassia. Uskomatonta! Käytän jatkossakin siis uskollisesti suomalaista kompassia, vaikka moni onkin suositellut vaihtamaan Moscow-malliin.

Kyllä kelpaa taas kulkea suunnassa. Huomaa myös Pergo Original -laminaatti (kuvio on 4-sauvainen pyökki ja pontit ympäriliimattu), jolla on ikää 11 vuotta ja on täysin alkuperäistä vastaavassa kunnossa. Suosittelen.

________________________________________________________________________

Julkaistu x.7.2011

Retroilua

Ensimmäinen kesän 2011 retroiluyritys ei aivan tuottanut toivottua tulosta. Rajakallion hyppyrimäen maastoon sukelsi vain kourallinen retrosuunnistajia. Muut oikeat kisat vetivät väkeä puoleensa ja helteisen sään takia loput grillasivat mökeillä makkaroita ja omia nahkojaan.

Ari Hietanen on sonnustautunut asianmukaisesti vuosikerta-asuun ja on piirtämässä itselleen rataa.

Kesä jatkui FIN5:lla Lohjalla ja siellä saimmekin retroilla oikein koko rahan edessä. Retromajoituspaikkamme todisti todeksi sananlaskun ”Moni kakku päältä kaunis”. Matkailumaatila Myllyniemi http://www.myllyniemi.fi mainostaa sivuillaan: ”Unohtumattomat maut kruunaavat päivän.” Oikeammin se kuuluisi ’Unohtumattomat hajut kruunaavat päivän’.
Ennen kuin tarina jatkuu, huomautan, että tämä on henkilökohtainen näkemykseni tapahtuneesta, eikä siis edusta Sippurasti ry:n kantaa läävämajoitukseen. Reklamaation reklamaatiot osoitetaan suoraan allekirjoittaneelle.

Syrjälä. Tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä hyvältä.

Punainen mökki ja puutarha oli nätti päältä, mutta sisätilat olivat järkytys. Mökin keskellä ollut kantava seinä oli ilmeisesti vajonnut ja mökin keskiosa oli 15 cm alempana kuin reunat. Missään ei ollut kulmaa, joka olisi asettunut välille 80-110 astetta. Eteisen komerossa oli piilossa mätänevä majavan raato tai jotakin yhtä kuvottavaa. Haju oli täysin yrjöttävä. Keittiön katon rajassa oli leveä lista, joka oli kiinni vain toisesta päästä ja roikkui noin 30 asteen kulmassa. Odottaako mökin omistaja, että joku saa sen niskaansa vai miksi sitä ei ollut korjattu? Keittiön seinä ja kaapit olivat niin vinot, että kaapien ovet pysyivät kiinni vain jeesusteipin avulla. Käytössä oli peräti kaksi vessaa. Toisen vessan pytty ei toiminut ja lattiakaivosta nousi vahva paskan haju vesilukosta huolimatta. Toisen vessan ovenkahva jäi käteen. Paikan siivous oli jäänyt puolitiehen. Sängyn alta löytyi tupakan tumppi ja keittiö oli jopa likaisempi kuin meillä kotona.

Positiivistakin löytyi. Kuumaa vettä riitti. Keittiön hanasta piti laskea vettä noin vartti, kunnes kylmää vettä alkoi tulla. Vesikalusteiden asennukset olivat karmean näköiset. Sekalaisen värisiä muoviputkia oli naulattu seinille ilman mitään tolkkua. Ensin näytti siltä, että rinnankytkettyjen boilereiden kylmävesisyöttö tapahtuu varoventtiileiden kautta takaperin. Sehän ei voi olla niin, sillä silloinhan mökki olisi jo räjähtänyt. Tulovesijohto liittimineen ja sulkuineen oli tulikuuma, jos kylmää vettä ei käyttänyt. Kuuman veden täytyi siis valua takaiskuventtiileistä huolimatta takaisin tuloputkeen ja kuumentaa sen. Mistä boileriin sitten tuli uutta vettä – viemäristäkö?

Putkiasennuksia, joiden ulkonäkö oli törkeää ja mikä oleellisinta, ne eivät toimineet.

Seuramme kenttäpäällikkö ja LVIS-vastaava M.E. olisi teholla, jos hän olisi nähnyt mökin sähköasennukset. 0- ja 1-luokan pistorasioita sekaisin samassa huoneessa miten sattuu. Shuko-tulpista oli vuoltu reunat pois, jotta ne oli saatu painettua maadoittamattomiin rasioihin. Näitä roikan roikaleita oli kytketty kolmet peräkkäin ja viimeisenä ketjussa pyykkikone. Kaapelien vaipat oli kuorittu niin, että johtimet näkyvät rasioiden ulkopuolella.

Tämä roikkuu kylpyhuoneen seinällä. Partakoneelle? Föönille?

Mikroaaltouunin verkkojohto. Tätä emme edes yrittäneet kokeilla, sillä se ei kuulemma toiminut.

Uudehkoa pyykkikonetta kokeilimme kerran. Kone vaikutti toimivan, mutta kun pyykki otettiin koneesta pois oli hämmästys suuri. Saviset housunpuntit olivat täsmälleen yhtä saviset kuin koneeseen mennessä (tämä ei onnistu minulta edes kotona omalla koneellani). Kaikki tuoksui reippaan tunkkaiselle. Oliko syynä tukkeutunut poistoputki vai oliko ikkunalaudalla ollut jauhe sittenkin rotanmyrkkyä eikä pesujauhetta?

Tönön haju houkutteli sisälle ja myös pihalle kärpäsiä. Niitä oli niin paljon, että autokin, joka seisoi pihalla takaluukku auki tunnin, täyttyi kärpäsistä. Kärpäsiä riitti autossa kahden päivän ajan. Ehkä se kertoo kuinka paljon kärpäsiä oli talossa sisällä. Talossahan ei saanut emännän mukaan pitää ikkunoita auki, koska muuten sisälle tulee kärpäsiä. Loogista vai mitä?

Tämä katonrajassa roikkuva ei ole giljotiini vaan paneeli, joka toimittaa varjolistan virkaa. Kiinnitetty vain toisesta päästä yhdellä pienellä naulalla.

Suihkunurkan kosteusvaurion korjaus: Uusi kipsilevy ja uudet laatat vanhojen päälle (=seinän alaosan paksunnos) ja reilusti saumaussilikonia sinne tänne. Uudetkin laatat jo halkeilleet.

Ei voi puhua edes ryssänjiiristä. Seinän alaosa on venynyt/levinnyt niin paljon, että kynnys on käynyt noin 10 cm liian lyhyeksi karmiin.

Myllyniemen palveluasenne on kohdallaan. Emäntä ehdotti ensin, että kolme poikaa olisi nukkunut kahdessa rinnakkain olevassa sängyssä. Pitkällisen ihmettelyn jälkeen käytiin yhdessä hakemassa halpa sänky varastosta, joka oli täynnä sänkyjä ja kusilaikkuisia patjoja. Pullollaan olevasta sänkyvarastosta huolimatta, yksi ryhmämme jäsen joutui nukkumaan 40 vuotta vanhassa sohvanrähjässä. Mihin sängynrotiskoja ensin säästeltiin, kun sellainen silti lopulta löytyi? Illalla emäntä ilmoitti, että majoitus pitäisi maksaa heti seuraavana päivänä ja koko viikolta etukäteen ja käteisellä. Hinta oli tässä vaiheessa noussut puhelimessa sovitusta 60€. Melkoinen korotus siitä, että saimme yhden halpis laverisängyn lisää ja että asukkaiden piti itse osallistua kalusteiden roudaamiseen,

Talon ovea ei saanut lukkoon. Kysyessäni oveen avainta, emäntä tokaisi. ”Ei sitä lukita. Ei tänne ketään tule.” No en ihmettele!
Viimeinen niitti tuli siinä, kun emäntä kävi meidän poissa ollessamme myrkyttämässä mökin sisällä kärpäsiä. Ilma oli Raidin ja paskan kyllästämä ja laatta lensi. Nyt ryhdyttiin aikuisten oikeasti neuvottelemaan hinnasta. Emäntämme ilmoitti ”Te makså kyllä just ihån koko hintä mikä ollå sovittu.” Kun ilmoitimme, että emme maksa ja harkitsemme paikan vaihtoa, emännän mukaan seuraavat asiakkaat olivat jo tulossa, ja meidän oli siis lähdettävä heti. Luotettavan lähteen mukaan ainakaan kahden päivän sisällä ei seuraavia uhreja vielä ollut tullut.

Kun menimme "hyvästelemään" jörrikän isäntäparin, oli heillä valmiiksi kirjoitettu lasku, jossa hinta olikin jo viikolta 750€. Eli 90€ oli vielä löytynyt jostain lisää. Ilmeisesti kärpäsmyrkkyä kului niin paljon? Majoituksesta emme sitten lopulta maksaneet mitään, mutta yhden yön kokemuksesta annoimme 10€/nuppi. Loppujen lopuksi ei ollenkaan paha hinta, kun ottaa huomioon, että näin perseestä olevaa majapaikkaa ei ihan joka kesä tule kokeneeksi.

Tämän matkailuyrityksen pihapiirissä on useita erilaisia tupia, aittoja ja mökkejä ja tämä tarina tapahtui Syrjälä nimisessä hökötyksessä. Netissä voi siis mainostaa ja puhua ihan mitä tahansa sontaa, mutta todellisuus on aivan toinen. Toivottavasti toimimattomaan tiskikoneeseen lataamamme astiat saavat kypsyä koneessa koko kesän.

Kiitos mokkulateknologian ja päättäväisen matkanjohtajamme J.P. ansiosta, uusi majapaikka löytyi vielä samana iltana ja pääsimme oikeaan majoitukseen. FIN5:n majoitusvastaava Sirpa Kangasaho oli tehtäviensä tasolla vaikka olikin jo viettämässä vapaata. Kiitokset myös TTS:n Sammatin toimipisteen palvelupäällikkö Tuula Riutalle, joka petasi meille pedit kellon ollessa jo lähempänä ilta kymmentä. Kympin arvoinen suoritus, jolle Myllynimi hävisi 10-0.

Itse suunnistuksista ei ole paljon jälkipolville kerrottavaa. Kisabiisini onkin tästä lähin Matin ja Tepon ”Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti.” Kaikki opittu unohtui ja pummeja sekä isoja pummeja tuli oikein urakalla. Maasto ja radat eivät antaneet mitään lahjaksi, vaan jokainen väli piti suunnistaa tarkasti ja huolellisesti. Yhden kerran hukkasin itseni täydellisesti. Kesti tunnin pöydän ääressä miettiä, missä meni vikaan. Maastossa aikaa hupeni puoli tuntia ja sitten se oli tehtävä. Oli nöyrryttävä. Kyllä. Tunnustan. Minä huijasin. Kysyin missä olin. Hävettää. Olin linnuntietä noin 300m päässä sieltä missä piti olla. Seurasin väärää mäkeä ja samaistin. Ei sen puoleen, viikon aikana plus-miinus-tilastoni jäi reilusti plussalle, sillä autoin ainakin viittä suunnistajaa pääsemään takaisin kartalle.

Muut matkan kohokohdat:
- Vedettiin porukalla Tytyrin kaivosmuseon tasolta 85 maksimisykkeellä rappuja pitkin ylös maan pinnalle.
- Sammatin ja Karjalohjan välillä näimme miten ruotsalaisvalmisteinen farmariauto ei ole moksiskaan pienistä kolahduksista.
- Loppuviitoitukselle kantautuneet kannustushuudot seurateltaltamme.
- Pesupaikan suihkussa oli lämmintä vettä.

JukkaS


________________________________________________________________________

Julkaistu x.x.2011

Leiri 2011

Sippurastin suunnistuskoulun kesäkausi huipentui leiriin Merkjärven rannalla Haminassa Markkulan leirikeskuksessa. Vajaan parinkymmenen suunnistajan joukko kolusi alueen mäkiä kolmen päivän aikana paahtavassa helteessä ja yhden nopean ukkoskuuron kastelemana.

Ohjelmassa oli aina niin opettavaista karttakävelyä, tavallista suunnistusta useilla eri radoilla, rasti- ja tukireittiä sekä erikoisuutena sprinttisuunnistus, jossa oli hajonnat ja yhteislähtö. Ratamestarilla oli sprintin lähdön jälkeen ihmettelemistä, kun väkeä juoksi yhtä aikaa kaikkiin mahdollisiin suuntiin vaikka rasteja ei ollut kuin kahdessa eri suunnassa. Viimeiseksi pidettiin leirikisa, josta tulokset ohessa.

Leirin kovimman suorituksen teki Lasse P. joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa rastireitillä yksin metsässä. Päättäväisesti nuori urho lähti matkaan ja juosten pisteli melkein koko matkan. Ensi kesänä löytyy jo oikeista kisoista sopiva sarja, johon ilmoittautua.

Ensimmäisen kerran seuramme tunnetussa historiassa kävi niin, että lettutaikinaa jäi yli. Perustelut ovat seuraavat: Kuumalla mäellä tarpominen hämärsi harkintakykyä niin, että tilasimme taikinaa noin ämpärillisen enemmän kuin oli tarkoitus. Itse söin kymmenen lettua mansikkahillolla. Kaikki tekivät parhaansa ja melkein kaikki taikina saatiin paistettua. Melkein kaikki letut myös pysyivät sisällä ja vain yhdet tulivat yläkautta ulos.

Ensimmäisen kerran seuramme tunnetussa historiassa siimari oli vedetty niin mäkiseen maastoon, että pystyssä pysyminen tuotti vaikeuksia. Kelaa takaisinpäin pyörittäessä piti ottaa tukea itse siimarista, että pääsi jyrkimmän nousun ylös. Radat olivat ilmeisen onnistuneet, sillä niistä ei tullut kielteistä palautetta. Maastohan oli kohtalaisen vaikeaa – ainakin näin nuorille suunnistajille. Kiitokset Vehkalahden Veikoille, joilta saatiin alueen kartta käyttöön.

Markkula on mainio paikka. Keittiössä palvelu pelaa, saunassa riitti löylyä ja eräs maakrapukin pääsi kokeilemaan soutamista. Vesi on niin kirkasta, että pohja näkyy kahden metrin syvyydeltä. Koivusaaren bajamajan sisällöllä värjättyyn veteen tottuneelle kokemus on huikea.

Lämpötilat: Uimavesi +24 ast C (yötä päivää)
Sauna: +100 ast C (toinen mittari samassa saunassa näytti +80)
Majoitustila, huone 4: -35 ast C (pakkasta siis yötä päivää)
Lämpömittarit vaatisivat pientä kalibrointia, mutta eihän lämpö luita riko.

Leirin kipupisteeksi muodostui se, että aamiaisen, välipalan, lounaan, päiväkahvin, päivällisen, illallisen ja iltapalan välissä ei meinannut ehtiä suunnistamaan.

JukkaS

Leirikisan tulokset (aakkosjärjestyksessä):

RR 2,3 km:
Nina Hernesaho 18.15
Lasse Peltonen 36.46
Liisa Peltonen 14.11
Johannes Suomalainen 29.18
Marja Tenhunen 23.48
Salla Vanhatalo 26.57

TR 1.6 km:
Tanja Harjula 30.27
Nina Hernesaho 56.31
Liisa Peltonen 39.07
Riikka Peltonen 39.07

Kisa-lyhyt 2.6 km
Henna Pylvänäinen 25.14
Samu Pylvänäinen 31.47
Eemil Sakki 28.03

Kisa-pitkä 3.5 km
Oili Harjula 1.06.20
Nina Vanhatalo 57.47

________________________________________________________________________

Julkaistu x.6.2011

Jukola 2011 raportti

Niinhän siinä kävi, että vaikka ensin meinasin katsella Jukolan omalta sohvalta, paikka ykkösjoukkueessa piti ottaa hoidettavaksi. Neljännen osuuden pesti lankesi minulle. Ennen kuin tulee väärinkäsityksiä, niin kerrottakoon, että kyseessä oli Anjalan Liiton joukkue.

Venlojen viestin katselu, kisakeskukseen tutustuminen, ruokailu, postikortin postitus itselle (leiman ja merkin takia) sekä t-paidan osto. Siinähän ne tärkeimmät toimet lauantailta. Mutta milloin on minun vuoroni - kas siinäpä pulma. Monimutkaisen arvioinnin tulos oli: kolmen ja neljän välillä. Puolen yön paikkeilla alkoi jo jännittää oikeasti.

Kamppeiden vaihto ja päätteeltä tarkistus missä mennään. Vaihtoalueen sisällä olevat 17 bajamajaa olivat mainioita. Kaikissa joissa kävin oli lämmitetty istuinrengas. Varsin miellyttävä kokemus. Eräs mieleenpainuvimmista kokemuksista oli kimppakakkaamossa käynti. Ei minulle, vaan syvällisintä anaalihuumori-ikäkautta eläville jälkeläisilleni. Kun kahdeksan karjua kykkii vieretysten saman siirtolavan päälle muotoillussa toiletissa ja laulattaa kuorossa hanureita, ei 10 v nappula voi olla nauramatta pusaamisen aikana. Tästä riittää tanakkaa muisteltavaa pitkälle
syksyyn meidän perheessä.

Mistä johtuu että aika metsässä kuluu todella nopeasti, mutta odottaessa se ei kulje lainkaan? Odotusaikahan ei johtunut edellisen osuuden viestinviejästä. Ei suinkaan. Kolmososuudella sijoitus nousi 162 pykälää. Odotus johtui siitä, että en kerta kaikkiaan voinut olla menemättä sisälle karsinaan reilusti hyvissä ajoin. Onneksi älysin ottaa puseron mukaan, ettei tullut kylmä, kun kärvistelin puomilla karttaa varttuen. Kelihän oli selvästi hieman viileä aamuyöllä.

Suunnistuksesta ei tässä kohtaa sen enempää. Siitä on tarkempi yksityiskohtainen sepustus jutun lopussa niille, joita kiinnostaa jokainen kumpare ja kivi mitä matkan varrelle sattui. Vain yhden kerran jalat upposivat nilkkoja myöden märkään suohon ja paita ei kastunut muusta kuin hiestä. Vain muutaman kerran jouduin puskemaan läpi tumman vihreän tiheikön. Ja vain muutama virheen poikanen koko matkalla. Yhtään kertaa en kysynyt keneltäkään mitään, mutta minulta kysyttiin kerran missä ollaan - ja englanniksi vielä. Njet problem. Vii aa hiö, niö tis bik rock ant tis klif is over there. Olen siis erittäin tyytyväinen omaan suoritukseeni, joka on kesän suunnistuksistani yksi parhaimmista, ellei peräti paras.

Lasagne oli erinomaista. Pieni epäselvyys ruokailuvälineiden kanssa johti siihen, että meillä oli kolme mukia, kolme veistä, kolme haarukkaa ja kolme lusikkaa - joka miehelle siis, kun ryhdyimme syömään. Ulkona ruoka maistuu aina paremmalle vaikka vähän tihuttaisi. Grillistä nro 4 ostettu laktoositon, maidoton ja gluteeniton sekä ilmeisesti myös lihaton grillipötkylä oli kyllä surkein makkara, jonka olen kuunaan syönyt. Aivan onneton ja sinappikin oli ihan kuraa. Mutta ihan kokemuksena otin tämänkin.

Palkintojenjaossa, jota vahingossa seurasin sivusilmällä, pisti kaksi asiaa silmään. Voittajille annetaan palkinto viimeiseksi. Mistä tämä outo tapa on tullut Suomeen? Perinnehän on ollut, että voittaja palkitaan ensimmäiseksi ja muuta sen jälkeen. Voittajan pitäisi saada patsastella lavalla pisimpään. Entäs sitten se, että kun palkittavana oli n:neksi sijoittunut joukkue "Längelmämäen löylynlyömät" palkittavat kilpailijat olivat nimeltään: Vuachesl Kukhidizoh, Boznis Wrumans, Jalris Mihailovitsh, Jyrgen Wirmaidh, Hans Berztulinds jne. Joku tässä ei oikein ole kohdallaan. Mikähän se mahtaa olla?

Tällaiselle peräkammarinpojalle Jukolan kaltaiset megatapahtumat ovat käsittämättömän kokoiset kinkerit. Oman majoittumisen, omien rojujen ja oman suunnistuksen kanssa on niin paljon funtsattavaa, että on mahdotonta ymmärtää miten Jukolan kaltainen tapahtuman oikein saadaan kasaan. Kun 40000 ihmistä syö ja sontii samassa, paikassa tarvitaan melkoinen määrä viiden vartin kaksoisnippoja, 100 megabitin kytkimiä ja 25 mA vikavirtasuojia, että kaikki toimii. Ja toimiihan se.

Pisin letka jossa reissun aikana jouduin oli pituudeltaan noin puolitoista…kaksi kilometriä. Se oli Juurikorven suoralla. Ajoin jonossa matkailuauton perässä satasen alueella kun tolpassa välähti valo. Mielestäni edessä oleva auto oli juuri tolpan kohdalla, mutta missä ovat anturit tiessä. Samalla millisekunnilla vilkaisin omaa mittaria, joka näytti prikulleen 80 km/h. Turkasen tuhat tulimaista! Onko tässä 80 rajoitus ja nollatoleranssi? Seuraavana tiistaina arvoitus ratkesi. Joku oli varastanut 80 merkin tien penkalta ja tolppa oli kuvannut kaikki autot viikonlopun aikana. Asialla olivat ilmeisesti samat saivareet, jotka rullasivat Känkkärältä 500 metriä siimaria hevon kuuseen - tai samaa lajia kuitenkin.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Jukola on pökerryttävä kokemus. Jo yksistään sen takia, että nukuin yöllä kokonaisen 45 minuuttia - ja senkin tosi huonosti.

JukkaS

Lopuksi vielä yksityiskohtainen rastivälianalyysi. Yhdeltä väliltä ensin tunnelmat maastossa sen jälkeen rivinvaihdolla erotettuna mahdolliset havainnot jälkikäteen tuloksista yms.

Vaihto-K:
Kartan taittelu ja asettelu oikein päin vei melkein 50 metriä. Varovasti liikkeelle, koska en lämmitellyt lainkaan. Ensimmäisen rastivälin tutkimista.

K-138
Näyttää helpolta. Ensin tietä pitkin sitten oikealle polulle ja mäen reunaa pitkin ja rastin pitäisi tulla etuvasemmalla vastaan. Väkeä lappaa ohi hirmuista kyytiä, mutta en lähde ryntäilemään, vaan otan niin varmasti kuin mahdollista. Näin myös käytännössä tapahtuu - rasti on siinä missä pitääkin. Huh helpotus.

138-101
Suoraan ei pääse, koska jyrkänne edessä. Ura lähtee selvästi kiertämään mäkeä oikealta, sinne siis. Epämääräistä maastoa. Mäki selvästi erottuva, mutta muita yksityiskohtia ei saa kiinni. Letkajuoksua ja odotan milloin käännytään selvästi alaspäin kohti tiheikköä. Lopulta ura menee alas pusikkoon ja jakautuu kahdeksi, joista kumpikaan ei mene oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa ei tarkka paikka tiedossa, hieman hirvittää. Valitsen oikean puoleisen uran ja heti kun pääsen vihreästä, ulos käännyn pois uralta kohti rastia ennen olevaa avokalliota. Älyttömästi hukkaan heitettyä polttopuurankaa, jonka läpi ei pääse ilman kiemurtelua. Kallio erottuu hyvin ja saan selvästi kiinni. Suoraan eteenpäin, rasti ja leimaus.

101-208
Ura lähtee selvästi vasemmalle ja kiertää suon. Tien ja avokallion yli. Hukkaan uran enkä saa selvää useista avokalliolaikuista. Jatkan matkaa kunnes mäki laskee. Vasemmalla rasti, joka on väärä. Oikea on siis oikealla.

Vaikka aikaa ei mennyt kuin hitunen hukkaan, niin kilometriaika pomppasi heti yli 10 minuutin.

208-176
Lyhyt väli ja rastin takana tie. Suunta ja lujaa. Väkeä tulee vastaan sen näköisenä, että hakevat rastia. Itse menen suoraan rastille.

Häviän vain 45 s nopeimmalle ja olen silti sijalla 1004/1393 tällä rastivälillä. Kilometriaika reilu 9 min. Helpot välit pitäisi siis mennä ihan apinan raivolla eikä vain lujaa.

176-209
Tien yli. Juomapaikka, mutta en ota mitään. Uraa suoraan rastille.

209-137
Uraa ja uran vieressä ison polun yli. Kartassa 200 m epämääräistä aluetta edessä. Suunta ja kohti rastia ilman uraa. Rasti on jyrkänne mäen päällä. Mäki näkyy hyvin, sinne siis suoraan ja jätän kaiken muun lukematta. Iso kivi erottuu ja sen vierestä mäelle ja suoraan rastille. Vaikutti ensin pahalta, mutta onnistui tosi hyvin.

137-141
Sitten täytyy miettiä reittiä. Ensin mäeltä alas. Heikko ura vie kohti jyrkännettä ja näyttää että täytyy kääntyä takaisin päin. Jyrkänteessä on kuitenkin pieni väli josta pääsee persmäkeä alas. Ryteikön läpi kapealle linjalle. Mikä lie sähkölinjan aukko? Aukkoa pitkin tarkoitus jatkaa polulle, mutta ura lähtee kohti rastia, sinne siis. Tielle, mutta sen toisella puolella on pusikkoa eikä merkkiäkään urasta. Epämääräistä aluetta ja päätän kiertää koko sotkun tien kautta oikealta. Väärä valinta, mutta tajuan sen vasta 200 metriä liian myöhään. Tien ja polun kautta kielletyn alueen reunaa myöden aukon reunaan, jossa tiheikössä kumpare. 10 äijää hakee samaa rastia ja kaikki pyörivät ympyrää. Olen kartalla, mutta en näe rastia. 5 m sinne, 5 m tänne, 5 m tuonne ja sitten 2 m toisaalle ja pääsen sen oikean kuusen taakse ja lippu löytyy.

Hitain väli. Kilometriaika 11.25. Reitinvalintaan hukkui 3 min ja hakemiseen meni 1 min. Olisi pitänyt tulla suoraan, sillä aukko tai kiellettyalue olisi pysäyttänyt joka tapauksessa.

141-125
Suunta ja uraa pitkin eteenpäin. Kivet linjassa on hyvä merkki ja jätän uran. Juoksen puiden läpi ja tiedän että rasti on tuon kiven takana. Vastaan tulee väkeä joka selvästi hakee. Kierrän kiven ja rasti on siinä missä sen pitikin. Täydellinen suoritus. Mahtava fiilis - nyt tämä toimii.

Suunnistus meni siis tällä välillä erinomaisesti, mutta aika on hidas. Tehoja ei siis voi kanavoida yhtä aikaa ylä. ja alapäähän.

125-129
Suunnalla mäeltä alas. Vastapäinen mäki näkyy hyvin. Urakalla pusikon läpi ja tietä oikealle niin kauas kunnes tulee kivi. Siitä vasemmalle ja mäelle ylös. Helppo rasti.

Sijoitus rastivälillä 76/349 ja miinusta 47 sekuntia. Yhtään en tuhertanut, eli juoksen aivan liian hiljaa.

129-150
Uraa letkassa juomapaikalle. Puoli mukia vettä. Ura jatkuu aukkoon. Eteen tulee rasti, vaikka en odottanut sitä vielä. Oikea koodi. Leimaus ja käännös oikealle päin. Huh lähellä oli, että en missannut.

Tälle rastille tulin siis vahingossa oikein. Kielletyn alueen kulmassa olevalla juomapisteellä ja rastilla sen vieressä käyvät ilmeisesti melkein kaikki radat, ja ura oli kuin junarata. Siltä ei siis tarvinnut poiketa. Onneksi, sillä muuten olisi tullut pummi.

150-126
Aurinko paistaa taimikon yli suoraan silmiin. Lasit kiiltävät vielä lisää ja en näe kunnolla mitään. Juoksen urakalla tielle ja sitä vasemmalle. Päätös on kiertää tien mutkan kautta ja siitä oikealle. Näin myös käytännössä. Helppo rasti vaikka vielä helpommin (ja 20 sek nopeammin) olisi tullut vihreän läpi suoraan uraa myöden.

126-166
Näyttää pahalta väliltä. Teen päätöksen ottaa varman päälle ja kiertää vasemmalta tien kautta, vaikka ensin pitää juosta 50m takaisin päin. Tämäkin 50 m menee kiemurteluksi kun ei pääse pusikosta ja kompassisuunnasta yksimielisyyteen. Kun pääsen tielle, kiristän vauhtia. 800 m tietä ja niin lujaa, että alkaa ahdistamaan, mutta en pysähdy. Tien päästä suoraan rastille. Juuri kun olen leimaamassa huomaan, että tämä on tv-rasti. Lyön kortin leimasimeen ja jatkan samalla askeleella täsmälleen siihen suuntaan, jonka olin katsonut jo ennen rastille tuloa. Täydellinen rastinotto ja mitä sujuvin liikehdintä. Tätä kelpaa katsoa TV:stä.

Kilometriaika 8.33 eli ihan kohtuullinen. Matkaa tuli reilusti enemmän kuin suoraan, mutta juoksuvauhtikin oli ihan toista ja rastille tulo oli tätä kautta helpompi. Jälkikäteen sanoen tuntuu oikealta valinnalta, vaikka mistäs sen varmasti tietää. Ei muuten ollut kaukana, että olisin tällä huippuleimauksellani päässyt kotikatsomoihin. Lundanessit, hertnerit ja kumppanit olivat juuri siihen aikoihin jossain niillä paikkeilla ankkuriosuudellaan.

166-122
Nyt näyttää hirveältä väliltä. Jatkan suoraan ja tarkoitus päästä tielle. Eteen tulee hiekkakuopan rinne, joka on kierrettävä vasemman kautta. Tulee ylimääräinen 90 asteen mutka matkaan ja se sekoittaa niin, että valitsen risteyksestä väärän tien. Huomaan virheen vasta 50m juostuani tietä pitkin. Alkuperäinen reitinvalinta, joka olisi mennyt teitä ja polkuja myöden mäen juurelle pitää hylätä. Pistän siis töppöstä toisen eteen ja ohitan kaikki hitaammat tiellä, jota lasetan menemään kohtuu vauhdilla aina risteykseen saakka. Ura alkaa tien toisella puolella. Sinne vaan enkä ehdi katsoa karttaa, sillä on pakko juosta hartian levyistä uraa minkä pystyy, ettei jää takana puuskuttavien novikovien ja ikosien jalkoihin. Uran leveämmässä kohdassa päästän takana tulleet ohi ja heti sen jälkeen yritän pysyä heidän vauhdissaan. Onnistuu noin 5 m verran ja sitten on pakko hellittää tai joku paikka repeää nivusissa. Okei okei - jatketaanpas taas omaa suoritusta. Ojan yli siltaa pitkin ja sitten onkin tenkka poo. Urat leviävät ja häviävät. Nousen mäkeä ylös ja tunnista paikan samaksi jossa menin kakkoselle. Suunnalla vaan eteenpäin. Mistään ei saa kiinni. Kiviä siellä täällä ja epämääräisiä avokalliolaikkuja. Mäki nousee yhä, joten jatkan. Mäki alkaa laskea ja rastini on tasaisella. Liikaa kiviä eikä mitään tietoa mikä on mikä. Tulen isolle kivelle jossa rasti, mutta väärä. Voi perkele, nytkö se sitten tuli se oikea pummi. Seison paikallani ja mittailen maastoa. Ensin kartta kompassilla oikein päin, iso kivi, ok, jyrkänne ok, suo ok, ahaa, olen tässä. Kyllä TÄSSÄ! Suunta kahta kiveä kohden ja sinne lujaa. Oikea rasti. Lähellä oli että ei tullut oikea pummi, mutta eipäs tullut. Jumalauta mikä fiilis! Pidin pään kylmänä enkä panikoinut. Leimaus ja sataa takaisin oikeaan suuntaan eli ison kiven luo.

Olin 100 m liikaa vasemmalla, siinä meni 2 min hukkaan ja hissuttelu mäen päällä vei toiset pari minuuttia. Tälle välille meni eniten aikaa eli melkein 14 minuuttia. Kilometriaika oli toiseksi hitain ja sijoitus välillä 308/460. Tästä jäi kuitenkin paras fiilis koko matkalta, sillä sain itseni kartalle 100%:sesti älyn avulla, enkä ottanut yhtään ainutta hakuaskelta.

122-55
Suunta ja eteen tulee todella paksu ura. Uraa myöden suoraan rastille. Kaikki juoksevat samaan suuntaan ja ruuhkaa rastilla.

55-175
Uraa myöden jatkan. Kompassi näyttää enemmän oikealle. Näkyy rasti, joka ei voi olla oikea. Oma rasti on mäen alla tasaisella. Sinne ei uraa, joten käännyn enemmän oikealle. Suoraan kumpareelle, leimaus ja uraa myöden viimeiselle rastrille.

175-222
Selkeä ura, mutta liikaa oikealle. Menen kuitenkin sitä myöden, sillä tiedän mihin olen menossa ja tiedän missä viimeinen rasti on. Tulen kivelle, jolla väärä rasti jatkan loivasti vasemmalla eteenpäin omalle rastille. Leimaus.

222-M
Urku auki ja niin lujaa kuin jaksaa. Huomaan kameran sillalla. Muistan leimata maalissa.

Maksimaalinen juoksuvauhtini 3.22 min/km, jolla olen sijalla 247/1393. Kyllä siis irtoaa, mutta viitoitetulla pätkällähän ei tarvitse ajatella mitään.


_________________________________________________________________________

Julkaistu 29.4.2011

Trastuits lajitoverit - Kyllä lähtee

Tein huhtikuun 28. päivä vuonna 2011 kaksi henkilökohtaista ennätystä: Puhuin asiakkaan kanssa venäjää kolme tuntia, vaikka en osaa sitä kuin kolme sanaa ja juoksin maantiellä 6.2 km pysähtymättä matkalla kertaakaan. Nämä ennätykset eivät liity toisiinsa, vaikka jotkut minut tuntevat saattavat niin luullakin, sillä hehän tietävät mikä on kantani ns. luovutettuihin alueisiin, mukaan lukien Suomenlahden saaret.

Tässä tarkempi selostus pasalsta: Kuinka kommunikoidaan henkilön kanssa joka ei osaa englantia ainuttakaan sanaa? Siis sellaisen henkilön kanssa, joka ei osaa edes sanoja: yes, no, one, two, ok. Laitetaan samaan läjään kolme samanlaista "tapausta" ja siinä onkin sellainen kauppavaltuuskunta, että saa pistää kaikkensa peliin, jotta saadaan proopuskat aikaiseksi ennen kello kuuttatoista. Nijet propleem! Edellisellä kerralla vastaavanlaisessa kontraht selkkauksessa asiakas hoki kaiken aikaa sanaa, joka kuulosti korviini joltain tämän kaltaiselta: "traabisnki". Traabinski traabinski….no tunnin sitä kuunneltuani menin ja möläytin yhden traabinskin ja sitten sainkin väistellä karvaisia poskisuudelmia. Tällä kertaa olin viisaampi ja en sanonut itäistä murretta yhtään sanaa, jos en tasan tiennyt mitä se tarkoittaa. Kun antamani englannin oppitunti alkoi puuduttaa vaihdoin sujuvasti suomeen, eikä tavaritsi huomannut mitään eroa. Jokainen asia piti käydä kolmeen kertaan läpi ja vielä paperille raapustaen. Nesteytys illan juoksua varten meni pieleen, sillä kun pääsin viimein irti velivenäläisistä, kieleni oli yhtä kuiva kuin kreikkalaisen tupakkafarmarin rukkanen. Malinki proplem, malinki proplem.

Suijankosken juoksu Liikkalassa tapahtui erinomaisessa kevätsäässä. Tavoista poiketen tein alkuverryttelyn, josta ei ainakaan ollut haittaa. Startin jälkeen kärki katosi näkyvistä ensimmäisen kahden sadan metrin jälkeen. Nolo tikki on se, että takanani tulleet luulivat heti startin jälkeen minun heittäneen erittäin äänekkäitä leijoja, vaikka asialla oli juoksija edessäni. Aloitin niin hitaasti kuin uskalsin ja näin jälkiviisaana voin sanoa, että aloitusvauhti oli juuri oikea. Yhtään lujempaa jos olisin aloittanut niin huonosti olisi käynyt. Puolimatkassa ohitin kaksi ja kolmesataa metriä ennen maalia yhden kilpailijan. Loppukirissä oli tehoja käytössä 100%. Matka taittui kiriä ennen tasaista vauhtia, vaikka hyvältä se ei tuntunut. Kilometriaikani oli 4 min 32 sek. jolla ei tietenkään ole mitään sanomista oikeille juoksijoille. Jännä huomio, että tällainen juoksu tuntuu myös käsissä lihaksessa, joka on kyynärpään ja olkapään välissä käsivarren selän puoleisella puolella. Johtuuko tämä tuntemus siitä, että juoksin alasti? Minullahan ei ollut käsissäni karttaa eikä mitään muutkaan välineistöä ja se tuntuu oudolta - ihan kuin olisi alasti. Ja uskokaa tai älkää, mutta tein myös lopuksi pienen verryttelylenkin. Todistajia kyllä löytyy, jos joku epäilee.

Voitin osallistujille arvotuista palkinnoista pyyhkeen (100% puuvilla, 100% cotton, 100% katoen, 100% coton, 100% baumwolle, 100% algodon, 100% cotone, 100% хлопка, 100% bamuld, 100% puuvill, 100% baybáki, 100% pamut, 100% kokviina, 100% medviine, 100% bomull, 100% baweina, 100% algodao, 100% bumbac, 100% bavina, 100% bonbaz, 100% bomull, 100% pamuk, 100% памук.) Valmistusmateriaali on ilmoitettu siis 24 eri kielellä, joista viimeinen tuossa listassa on serbia. Lisäksi maksamallani arvalla tuli kaksi sukkaparia. Kyllä lähtee. Hienoja palkintoja pöydät pullollaan ja mukana myös uusi polkupyörä. Puffetin munkille annan maltilliset 3 pistettä. Tämä oli kauden ensimmäinen virallinen kisamunkki ja se asetetaan vertailutasoksi. Kuori oli aavistuksen kuivahtanut, mutta 3 pistettä on sopiva pistemäärä. Ei siis ollenkaan huono pistemäärä asteikolla 1…5.

JukkaS
_________________________________________________________________

Julkaistu x.4.2011

Hiihtokausi 2011 vetelee viimeisiään.

Sarjahiihdot menivät miten menivät. Ostin uudet luistelusukset, joiden toisen välikerroksen sivupitkittäiskuidut on nanoliimattu kennorakenteen polymeereihin ja antavat siis keskialueen jäykkyyden progressiivisesti ennen kuin painealue on tasaantunut 80%:sesti (näin siis myyjän sanoin). Heti ensimmäisellä sprintti-laatikkolenkillä vedin lipat kun vasemmassa kaarteessa oikea suksi haukkasi vasempaan penkkaan (luit oikein - oikea suksi vasempaan penkkaan) ja tein kuperkeikan. Ilman sitä olisin hävinnyt vain 20 sek viimeistä edelliselle. Ehkä minulla on sama vika kuin Nousiaisella, eli merkki ei kerta kaikkiaan toimi?

Ehkä kuntohuipun ajoitus sattui väärään kohtaan? Se kuntohuippuni oli mitä todennäköisemmin 24.12. siinä viiden kuuden paikkeilla illalla, eli juuri silloin kun en ehtinyt ladulle (meille oli tulossa vieras, joka käy vain kerran vuodessa).

Onneksi lopulta löytyi syy tahmeaan menoon. Kattolumitalkoissa Matti piti talkooporukalle luennon solukalvojen ja lihassäikeiden välisestä energiansiirrosta. Aitoa valmennusfaktaa. Minulta puuttuvat kokonaan nopeat lihassolut (musculos rapidos). Jos niitä jossain kropan sisällä on, ne eivät miksikään muutu pelkällä hiihtelyllä. Ajoistahan sen näkee. Pärjäisin nippa nappa 10v tyttöjen sarjassa. 12v poikien kanssa ei ole enää mitään jakoa. Harjoitusmenetelmää olisi rukattava isolla kädellä.

Kauden päätapahtuma 24h hiihto oli pakko passata. Moni luuli, että minulla oli kakat housussa kun hiippailin takakumarassa tapahtumapaikalla, mutta oikea syy oli selkäni, joka meni ihan jumiin. Kerronpa miten se tapahtui, jos vaikka löytyy joku, joka sitä ei ole vielä kuullut: Lapioin autotallin edustan, polun puuliiterille, kahden raput ja pihan ristiin rastiin. Päällä oli oikeat vaatteet, oli hanskat ja turvasaappaat. Homma oli jo tehty ja olin siis hyvin verrytellyt ja venytellyt. Lumi penkan päällä näytti jännän kiiltävältä ja otin siitä lapion kärjellä kahden sentin pienen näytepalan. Sitä nostaessa - NIRSK. Asento ei ollut mitenkään erikoinen, mutta siihen jäi! Kyykkyyn ja ylös kyllä pääsin ja sain nostettua maasta 20 kg laatikot, mutta sivulle päin ei pystynyt kääntymään yhtään. Niin jäi oma osuus väliin ja jäi väliin myös Utissa tarjolla ollut latusuunnistus. Pertsan hiihto vuorotahdilla onnistui parin päivän päästä ja niinpä lähdin kaikesta huolimatta laturetkelle. Ladulla vastaan tulleet joukkueemme jäsenet kysyivät olenko matkalla paralympialaisiin.

Osallistui Korian avoimiin iltahiihtoihin. En muuten olisi numerolappuun pukeutunut, mutta kilpailukutsussa mainittiin, että kaikki palkitaan. Siinä järjestävä taho veti oikeasta narusta. Kisahan oli kuin Vesivehmaan Jenkka - siinä meni vanhat ja siinä meni nuoret - ohi meinaan. Vassuakin yritin paikoin lykkiä, mutta ei jaksa. Maalin tulon jälkeen se jännitys vasta alkoikin. Jälki-ilmoittautuneita oli tullut niin paljon, että varattuja palkintoja ei ollut kaikille. Tenaville tietysti jaettiin pytyt, ja hyvä niin. M45 sarja jäi ihan viimeisten palkittavien joukkoon, kun palkintojen jakamista jatkettiin junnujen jälkeen iäkkäimmistä. Kyllä täytyy sanoa, että aika kovasti jänskätti, että jääkö pöydälle mitään, kun minun vuoroni tulee pokata pysti. Onneksi palkintojenjakaja oli hereillä ja antoi palkinnot oman harkintansa mukaan niille, jotka sitä kieli pitkällä kärkkyivät siinä pöydän vieressä. Oikeat kilpahiihtäjäthän olivat illan tässä vaiheessa jo palautuslenkillä, eikä huikaisevan upea kullan kaltaisesta materiaalista valmistettu palkinto ollut heille niin tärkeä.

Pääsin kauden tavoitteeseeni, joka oli tuhat kilometriä. Toinenkin palkinto napsahti hiihdosta. Keskilaaksohiihdosta Susikoskelle kuittasin patalapun. Hyvä on hiihtäjän hiihdellä.

JukkaS


__________________________________________________________________________

Julkaistu x.x.2011

Värianalyysi

Olen analysoinut uuden suunnistusseuramme uusien asujen värityksen. Se muistuttaa kovasti sitä vinoa juustoa, joka löytyy noin kvartaalin välein jääkaappimme toiseksi ylimmän hyllyn takanurkasta. Ujo juusto on pakko hyljätä hengittämättä. Olen tänä talvena harjoitellut muuallakin hengityksen pidättämistä. Keltakankaalla kaasulinjalla pitää hiihtää reilun puolen kilometrin matka anaerobisesti. Entisen kaatopaikan eli nykyisen eko-recycling-area:n alueelta kantautuu aromi, joka muistuttaa kovasti venäläisen hapankaalitehtaan lattiakaivoa. Tämä voimallisen ja tunnepitoisen hajun kyllästämä osuus on aina sivakoitava maksiminopeudella, vaikka pito- ja/tai luistoalueella olisi toimintavajausta.

Oikeasti en tiedä värianalyysistä mitään. Ainoa kokemukseni aiheesta on se, kun ex-vaimoni kävi moisessa käsittelyssä, ja sen tuloksena kaikki taloutemme verhot, käsilaukut, jakut ja bleiserit piti vaihtaa toisen värisiksi. Samassa projektissa sain käydä pitkälliset neuvottelut, jotta sain pitää itselläni isältäni perimän vain vähän venähtäneen musta-punaisen villapaidan. Ai niin - olenhan analysoinut myös ex-autoni värin. Virallisestihan se oli tumma beige. Sanakirjan mukaan beige on vaalean ruskea. Eli koslani sävy oli tumman vaalean ruskea.

Töissä eräs naisasiakas tuli lankoja pitkin kiinni kurkkuuni, koska olin antanut väärää informaatiota väristä. Olen koko ikäni kuvitellut, että pinkki (sama väri joka on pantterilla) on sama väri kuin vaaleanpunainen. "Ei ei ei ei ja vielä kerran ei! Pinkki on tietysti pinkki ja vaalean-punainen on sellainen selvästi vaaleanpunainen! Pitäisihän tuo nyt tietää kun kerran siellä xxxxxx olette myymässä niitä! Palautan tämän ja haluan rahat heti takaisin! Enkä halua sitä pinkkiä tilalle, vaikka teillä olisi sellainen! Kiitos ja kuulemiin!"

Värien kanssa on tullut pelailtua kyllä paljon. Pienoismalliharrastukseni ollessa kuumimmillaan maaleja ja sävyjä oli olevinaan paljonkin. Pikkiriikkisiä purkkeja näytti olevan useampi puolijoukkueellinen. -Tarviiko niitä olla noin hirveästi? tivasi henkilö, jonka mielestä aikuisen miehen ei pidä leikkiä lentokoneilla. Toimin tilanteessa rationaalisesti ja laskin omat purkkini. Niitä oli 67. Sen jälkeen laskin, aamu-, yö-, päivä-, kosteus-, silmänympärys-, peite-, pohja-, pinta- ja poskipunapurkit sekä edellisten poistoainepurkit mukaan lukien kaikki vajaat kaksoiskappaleet ja tulos oli 140. Asia oli loppuun käsitelty, piste. Pienoismalliharrastukseni sai jatkua.

Olen siis täysi amatööri arvioimaan uuden suunnistusseuramme uusien asujen väritystä. Toivottavasti asujen valintaryhmä on ollut tarkkana asujen huollettavuuden kanssa. Asujen on kestettävä pesuohjelma numero 3. Minä käytän aina pesuohjemaa numero 3. Jos vaate ei kestä sitä, se ei ole minun ongelmani - se on vaatteen ongelma.

Vaatemallistoissa on mielenkiintoisia nimimääreitä. Retron ymmärrän. Minullahan koko maallinen omaisuuteni jollakin tasolla retroa - trendeistä ei tietoakaan. Koko vaatekomeroni sisältö on pelkkää retroa, kännykkäni on maksimiretroa ja digiboksinikin on vuoden päästä retroa. Mutta mitä ovat combat-, endurance-, buff-, premium thinsulate-, micro fleece-, coreshell-, active dry brushed-, dri-fit-, sphere-, skinlife-, dry plus-, cross-training-, pro zero-, flatlock-, aquamax-, duratec extreme-, stretch-, duratec supreme-, dryride- ja coolmax -vaatteet?

JukkaS
___________________________________________________________________________

Julkaistu x.9.2010

Se on siinä

Mitä jäi käteen suunnistuskaudesta 2010? Ei mitään. Osallistuin omien laskujeni mukaan 63 ilta- / kuntorasteille, enkä voittanut ainuttakaan arvontapalkintoa. Jos keskimääräinen osallistujamäärä on 130 ja joka kerta arvotaan 3 palkintoa, todennäköisyys että voitto osuu kohdalle on 2,3%. Tämä kerrottuna osallistumiskerroillani antaa palkintojeni määräksi 1,5. Mutta, koska en voittanut mitään, onnetar kiersi minut. Onneksi jälkikasvuani lykästi paremmin.

Kaudesta jäi päällimmäisenä mieleen tietenkin kuntsareiden ratamestarina toimiminen. Tästä urakasta on erillinen tarinansa, joten siitä ei sen enempää. Yhden kerran jouduin keskeyttämään. Tämä tapahtui Anjalassa pyöräsuunnistuksessa. Kalustomme oli viritetty kuntoon, mutta oma karttatelineeni jäi liian veltoksi. Romuläjästä noukittu alumiinilevy oli niin velttoa, että reunojen kanttaamisesta huolimatta, teline väpätti kuin hullun mulk… tuulessa. Kun tuli tarve lukea karttaa, minun oli pakko pysähtyä täysin paikalleni ja odottaa että telineen vibraatio asettui. Ensimmäiseltä rastilta lähdin väärää polkua. Toiselta rastilta lähdin kokonaan väärään suuntaan. Pääsin neljännelle rastille saakka, mutta sitten alamäkeen poljettaessa kuulun pamahdus ja takapyörä lakkasi pyörimästä. Takanapa hajosi täydellisesti ja kourallinen laakerikuulia ja muita tärkeitä pikkukilkkeitä ropisi kalliolle. Hitaimmalla ykkösellä pyörää pystyi väkisin polkemaan alamäkeen ja tasaisella, mutta ylämäet sitä oli hinattava ylös. Otin ehjät venttiilit talteen ja heitin pyörän rautaromuläjään, joka odottaa sitä, että Kiinan teräsmarkkinat alkavat taas vetää. Silloin romujobbarit käyvät kysymässä minulta henkilökohtaisesti vaatimattoman kasani ostamisesta.

Kesän pahin pummi tuli Elimäellä iltarasteilla, jossa yhden rastin löytämiseen meni liki puoli tuntia. Kolme kertaa kävin melkein alusta saakka uudestaan hakemassa itseni kartalle ja joka kerta tulin samaan kohtaan takaisin. Väkeä ramppasi ohi joka suuntaan, mutta minä en vaan saanut lippua silmiini. Neljännellä yrityksellä se löytyi samasta kohdasta, jossa olin jo kolmasti käynyt. En ymmärrä vieläkään miten se oli mahdollista. Kun palasin lenkiltä kohti maalia, kävin vielä etsimässä tämän kovanonnen rastin uudestaan toisesta suunnasta, ja paikka oli täysin selvä. En keksi muuta selitystä kuin sen, että lippu oli tippunut maahan ja joku nosti sen ylös tai se oli ollut kurtussa ja kokonaan piilossa puun rungon takana.

Jotkut ovat ehkä jo huomanneet, että olen nyt keskiluokkainen. No ei sentään. Käytettyhän se on. Lähempänä kolmeasataatuhatta ja yli kymmenen vuotta vanha. Passat vaikuttaa aika lotjalta Golfiin verrattuna. Ostin auton xxxx-Autosta. Toinen kyseisen firman autokauppiaista oli niin roiston näköinen, että aivan varmasti jostain rupeaa kutittamaan, jos häntä erehtyy kättelemään. Takuukysymykset hoituvat niiden nahkatukkaisten mustatakkisten assistenttien kanssa. Heidän kanssaan minun ei tarvitse asioida, sillä tämän hintaluokan autoissahan ei ole takuun kanssa ongelmia. Takuuta kun ei ole. Nyt on 650 eurolla vaihdettu laatikollinen liikkuvia osia ja olen siinä uskossa, että kottero toimii hyvän aikaa ilman ongelmia. Vaikka kyseessä on varustelultaan ns. karvalakkimalli, on ajonestolaitteen, älyavaimen ja moottorinohjausyksikön pyhä kolmiyhteys korkeammassa kädessä. Pitäkää peukkuja, että savut pysyvät mustien laatikoiden sisällä.

Mitä uskoon ja homoliittoihin tulee olen sitä mieltä, että jokainen saa puuhata vällyjen välissä mitä lystää ja kenen kanssa tahansa, kunhan ei roiskuta sitä sivullisten päälle. En ymmärrä enkä perusta Jessen ja hänen Iskänsä jutuista, mutta se on ihmeellistä, että papit siunaavat hiihtokisoja, siltoja, koripallokenttiä jopa autoliikkeitä mutta jos Jani-Petteri ja Ville-Markus haluavat pitää toisiaan kädestä sillai, niin sitä pappi ei siunaa. Sus siunakkoon sentään tätä maailman menoa! Jos ihmettelette mitä tämä kappale tekee urheiluseuran sivulla, niin sehän johtuu siitä, että tätä riivattua homotuubaa pursuaa jo joka tuutista.

Otin keväällä 2010 käyttööni peukalokompassin. Rastilta pois lähtiessä tarkistan sen avulla suunnan ja otan suuntia myös silloin tällöin muulloinkin. Levykompassiin ei ole paluuta. Kätevä kapine. Vähän liiankin kätevä, sillä huomasin kantapään kautta mitä tapahtui kun kompassi unohtui matkasta pois. Tein rastin otossa pakollisen 360 asteen pyörähdyksen ja sen jälkeen olikin ihan sekaisin siitä mistä tulin ja mihin olin menossa. Karttaa piti pyöritellä ja pyöritellä ennen kuin oikea suunta selvisi. Mitä tästä opin? Rastille tulo ja lähtö pitää hahmottaa ja suunnitella maastosta saatavien havaintojen mukaan vaikka kompassi olisi mukana. Vaan eihän se niin suju. Vakiomokani on tämä: Kun olen nähnyt lipun, suunnittelen mielessäni lähteväni rastilta seuraavalle esim. etu-vasemmalle. Juuri ennen rastia onkin jokin este esim. juurakko nurin ja joudun kiertämään sen niin, että otan rastin toisesta suunnasta kuin alun perin oli tarkoitus. Leimaushetkellä päässä takoo "etuvasen etuvasen" ja sinne myös lähden sen hetkisestä asennostani katsoen. Tämän jälkeen pyöräytän karttaa ja asettelen peukalokompassia siihen päälle. Suunta on ihan pielessä ja näyttää siltä kuin juoksisin melkein 90 väärään suuntaan. En uskalla korjata virhettä kokonaan. Varmuuden vuoksi vain puolitan sen, ettei tule liikaa korjausta kehiin, eli lähden 45 astetta väärään suuntaan. Jos lukija meni jo sekaisin niin arvaa olenko minä sitä metsässä. Mistä johtuu, että mitä enemmän suunnistaa, sitä enemmän oppii tekemään mitä ihmeellisempiä virheitä.

Tiedättekö mikä on autolla ajettaessa nopeus, jossa kuljettaja pystyy täydellisesti hallitsemaan ajotilanteen ja ajokkinsa? Hän pystyy siis tarkkailemaan liikennettä niin edestä ja takaa kuin myös molemmilta sivuilta. Kaikki peilit pysyvät myös katseessa. Auton kaikki mittarit ja varoitusvalot ovat tarkkailun alla ja kuljettaja pystyy pysäyttämään auton välittömästi ja turvallisesti jos tarve sitä vaatii. Tutkimusten mukaan tämä rajanopeus on 4 (neljä) km/h. Satasen vauhdissa suurin osa asioista jää siis havaitsematta. Tämä pätee myös suunnistukseen. Täydellisen reitinvalinnan ja rastinoton tekeminen vaatii sitä, että nopeus on pudotettava aivan mateluksi - ainakin minulla.

JukkaS
____________________________________________________________________________

Julkaistu x.8.2010

Valopäät leirillä

Sippurastin suunnistuskoululaiset kokoontuivat viettämään kauden 2010 päätöstä Anjalaan kahden päivän mittaiselle päiväleirille.

Ensimmäisen leiripäivän lauantai aamu valkeni kirkkaana ja kylmänä. Syksyn merkki on se, että ulos jääneen auton lasit on raapattava ennen liikkeelle pääsyä. Leiri alkoi monelle täysin uudella harjoituksella: rastien etsinnällä. Tyhjään karttaa piti merkitä maastosta löytyvät rastit. Kun etsijät lähtivät matkaan, ehti harjoituksen pitäjä lukea sillä aikaa aamulla väliin jääneen Kouvolan Sanomat.

Yllätysohjelman jälkeen oli vuorossa yhdysvaltalaisen tohtori Kenneth H. Cooperin vuonna 1968 Yhdysvaltain armeijalle kehittämä maksimikestävyystesti. Ideana testissä on edetä juosten 12 minuutissa niin pitkälle kuin pääsee. Testi suoritettiin kahdessa erässä. Parityöskentelyssä toinen juoksi ja toinen laski kierrokset ja 12 minuutin jälkeen rooleja vaihdettiin. Radalla juokseminen on ylivoimaisesti tylsintä juoksemista minkä tiedän. Asfaltilla matka sentään etenee ja maisema vaihtuu, mutta Anjalan punainen mondo -pinnoite on saman näköinen jokaisella kierroksella. Mitä enemmän juoksen metsässä, sitä vähemmän rata kiinnostaa. Verryttelin kaksi kierrosta, joka oli liian vähän. Tytöt aloittavat 1 minuutti/kierros vahdilla ja onneksi älysin jättäytyä hieman taaemmas rajusta alkukiihdytyksessä Suunnitelmani oli juosta tasaisesti siihen asti, kunnes kello soi viimeisen minuutin alkaessa. Silloin laittaisin urut auki. Kello soi, mutta mitään ei irronnut. Ei kerrassaan mitään. Viimeiset kolmesataa metriä tuntui kuin olisin vetänyt perässäni kiristyvää benji-köyttä. Samu on teräksisessä kunnossa. Menimme samaa matkaa ja en saanut eroa kuin metrin ja sekin tuli siinä kun kierähdin lopussa nurmikolle pillin soidessa. Hirveä urakka. Ei siinä mikään auta, se kolme tonnia on saatava rikki…

Lauantai päivä huipentui yösuunnistukseen, joka oli osalle leiriläisistä täysin uusi kokemus. Harjoituksen pitäjän mieltä lämmittää se, kun kartat viedään käsistä ja kaikki valopäät pinkovat ledit otsilla metsään intoa puhkuen. Huomatkaa, että yösuunnistukset tulokset eivät ole vertailukelpoisia: Suunnistajia ei jaettu iän, sukupuolen, eikä muidenkaan määreiden mukaan eri sarjoihin, vaan jokainen sai sen radan tai radat jotka halusi. Tulokset (löytyvät Nuoret-sivulta) ovat siis aakkosjärjestyksessä. Hurjimmat vetivät sata lasissa useamman radan. Kukaan ei - siis ei kukaan - maaliin tultuaan antanut poikkipuolista palautetta. Yleisin kysymys maalissa oli: "Saako mennä vielä toisen?" Aivan mahtavaa urheiluhenkeä ja reippautta. Tässä jos missä, huomasi sen, että kesän aikana on tosiaan opittu jotain.

Otsalamput ja niissä käytettävät ledit kehittyvät nyt sitä vauhtia, että muutaman vuoden kuluttua yösuunnistuskilpailuissa valaisimet pitää katsastaa ennen metsään menoa. Valaisimista mitataan kandelat ja lumenit. Raja-arvot ylittävät valaisimet diskataan, sillä niillä suunnistaminen ei ole enää yösuunnistusta vaan päiväsuunnistusta. Jo nyt saa Robin-Hoodin alelaarista 8 eurolla otsalampun, jonka valosta viisi vuotta sitten sai pulittaa varmaan 100e. Eihän se tietenkään mikään kunnon valaisin ole, mutta en minä senkään keilan reunaa juoksemalla kiinni ole saanut.

Iltanuotiolla makkaroita paistettaessa eniten spekulaatioita lauantaipäivän tapahtumista synnyttivät päivällisellä olleet pullat ja se, kuinka monta kappaletta minä söin niitä. En tiedä. En laske pullia. Syön pullaa ja muitakin konditoriatuotteita niin kauan kuin niitä on, eli kunnes ne loppuvat, tai joku vie ne jostain syystä pois. Kyllä niitä aika monta meni…

Sunnuntai alkoi jännittävissä merkeissä, sillä ohjelmassa oli Mikan mestaroima miniseikkailu Anjalan kartanomuseon historiaa pursuavassa ympäristössä (huom. en käyttänyt tässä kohtaa miljöö-sivistyssanaa). Joukkueet suunnistivat läpi radan, jossa rastipisteet ja varsinkin leimasimet olivat totutusta poikkeavissa paikoissa. Vesistön ylitys suoritettiin inkkarikanooteilla. Itse olin toista kertaa kanootissa ja nyt se kulki melkein suoraan. Kun edellisenä kesänä oli elämäni ensimmäistä kertaa melan varressa kiinni, ihmettelin ensimmäisen puoli tuntia, miksi vehje kulkee kaiken aikaa siksakkia. Sen jälkeen sain kuulla, että minä istuin sillä paikalla, josta piti ohjata. Nythän tämä oli jo siis rutiinia. 

Tässä kohtaa pitää nostaa hattua ja lausua isot kiitokset sinne induktiolieden ääreen. Leirin ammattitaitoinen ravintolapäällikkö-pääemäntä-kylmäkkö-leipuri-tarjoilija Jaana mahdollisti sen, että jaksoimme touhuta kaksi pitkää päivää. Älyttömän hyviä sämpylöitä (ne ehdin laske ja niitä meni 12 kpl).

Sunnuntai päättyi leirikisaan, jossa ratamestarina toimi Jari. Tulokset löytyvät myös täältä Sippurastin nettisivulta väliaikoineen. Mika hoiti myös tämän kisan tulospalvelun. Palkintojen jaon jälkeen paistettiin nuotiolla lettuja. Tapittavista ilmeistä, ojennetuista käsistä ja kuolaa valuvista suupielistä päätellen moni oli odottanut tätä hetkeä koko pitkän kesän ja kevään aina siitä lähtien, kun huhtikuussa aloitimme suunnistuskoulun.

Leiri päättyi arpajaisiin. Jos näette Sippolassa Silmun suunnalla keulivan kaksipyöräisen, niin älkää pelästykö. Taina ottaa siellä tyyppejä arvonnassa voittamastaan uudesta krominhohtoisesta kulkupelistään.

Nyt on hyvä hengähtää mainiosti sujuneen kesän päätteeksi. Kiitos kaikille leirille osallistuneille. Minun puolesta saa sataa lunta vaikka heti huomenna.

Jukkas

___________________________________________________________________________

Julkaistu x.x2010

Ei vanha jaksa

Tämä on raportti Kouvolan joukkueen erään huoltajan backstage tapahtumista KLL:n eli Koululiikuntaliiton suunnistusmestaruuskisoissa Ikaalisissa.

Ruokailu, johon saamamme lipukkeet oikeuttivat, oli tasoltaan kouluruokaa. Joku kehtasi purnata siitä. Törkeää ja naurettavaa kitinää. Jokainen ruoanlaitosta pakkopullan voittanut yksinhuoltaja, joka taistelee kiihtyvällä vauhdilla tyhjenevän jääkaapin ja tarjousmaksalaatikoiden, liisteripuurojen sekä einespitsojen ristiaallokossa, syö riemumielin valmista lämmintä sapuskaa. Jopa perunat oli valmiiksi kuorittu. Kotona meillä pitää joka saatanan pottu raapia puhtaaksi ihan itse.

Luulin, että henkilökohtaisen kilpailun perjantainen palkintojenjako on ulkoilmassa. Takaraivooni oli iskostunut netistä bongaamani kuva vastaavista kisoista muutaman vuoden takaa, jossa palkittavat patsastelivat tähtitaivaan alla. Varustauduin päivällä tekemieni ilmastohavaintojen mukaisesti illan tapahtumaan pitkillä kalsareilla ja kolmella ylimääräisellä lämpimällä paitakerroksella. 10 minuuttia kylpylän eteisaulassa, ja olin sulamispisteessä. Ei sen puoleen, ei nuijalla täyteen lyödyn salin takanurkasta nähnyt eikä kuullut mitään. Miten voi olla niin surkea äänentoisto? Ämyreitä roikkui joka toisessa kattoa kannattelevassa pilarissa, mutta vaimea kähinä kuului vain jostain salin etukulmasta. Äänentoisto oli parempi jopa niissä ghettoblastereissa joita muutamat teinit olivat roudanneet kisapaikalle mukaansa. Kisadisko kiinnosti selvästikin eniten 16 v tyttöjä ja vähiten +40 v miehiä - yllätys yllätys. Oli muuten elämäni ensimmäinen kerta kun kävin kylpylässä ja jotenkin tuntuu, että ihan heti en keksi lähteä omin päin uudestaan vastaavaan paikkaan. Pitsaa, olutta, irtokarkkeja, rihkamaa ja kloorattua uimavettä löytyy ihan kotinurkiltakin.

Viestijoukkue kasaaminen, johon minulla ei ole aiempaa kokemusta, on suht. simppeli homma. A-sarjan 1997 ja ennemmin syntyneet voivat osallistua myös B-sarjaan. E-sarjassa on oltava yksi TR ja yksi on oltava vähintään tyttö ja yksi vähintään poika. Mikä kolmas on? D-sarjassa ei ole osuusjärjestystä ja tietysti henkilökohtaisessa kisassa pärjännyt saa paikan ykkösjoukkueessa jos C-sarjalaisia H/D15 ei ole tarpeeksi. D-osuudet eivät ole määritelty, ja siinä pitää olla myös C-sarjalainen, jonka pitää olla pantu alulle ennen maaliskuun loppua 1993. RR:ssä ei ole hajontaa ja kovin juoksija aloittaa, jos NRC:ssä näytti sille, että on kykyjä. E:n kakkonen on RR. B:ssä kisaava voi osallistua myös C:n kahdelle viimeiselle osudelle, jos C:ssä ei ole sopivaa ikää, kunhan sukupuoli täsmää paitsi jos valitti kurkkuaan edellisenä ilta. Tosin jos on enemmän ranking-pisteitä niin silloin voidaan laittaa kakkososuudelle.

Ostin reissua varten kolme makuualustaa. Kaikki erilaisia, jotta kaikki eivät olisi yhtä huonoja. Minulle sattui sitten se onnettomin. Tuntuma oli suunnilleen se, kuin olisi levittänyt tyhjän jätesäkin kiven päälle. Kaiken aikaa oli tunne että keikahtaa kuperan ilmakuplan päältä pois, vaikka lonkka ja olkapää kolisivat suoraan lattiaa vasten. Makuupussia en voinut sulkea, koska sinne olisi sulanut ja siksipä ihanan niljakas patjan muovipinta liimautui nahkaan kiinni. Hiki virtasi, ja molemmin puolin kuului antaumuksellinen pärinä kun pitkää parrua sahattiin poikki. Elämäni huonoiten nukuttu yö. Älkää siis hankkiko "Trekker ilmatäytteinen makuualusta koko 183 x 51 x 3 cm" - tuotetta.

Tuuloksen ABC:n kermamunkki oli onneton. Aavistuksen kuivakka. Liian kallis (2.5e), synteettinen kerma oli toispuolinen ja hilloa en havainnut lainkaan. Anteliaat 2 pistettä.

Reissun järkyttävimmän huomion tein kotona saunaa lämmitettäessä. Joku pallipää kaivuri- tai metsäkonekuski oli kääntänyt panssarivaunun kokoisen telavekottimensa ympäri takapihallani ja samalla prässännyt pari vuotta kituliaasti mutta määrätietoisesti orastaneen kuusiaitani. Niin kuin tässä ei muuta tekemistä olisi kuin ryhtyä taas kuusiaidan istutukseen #¤%@/}*§!!!

JukkaS

 Loppuviitoituksella oli mittaa useita satoja metrejä.

 Maisemakuvaa kisakeskuksesta. Ei satanut, vaikka muutamaan otteeseen pisoili uhkaavasti.

_____________________________________________________________________

Julkaistu x.x.2010

Höyrypäisen hommaa 

 Sleepparit lauloi: "Onko järkee vai ei?" Onko järkeä rymytä pusikossa samaan aikaan kun valtaväestö lipittää terassilla keskimäärin 4.7 tilavuusprosenttisia virvokkeita tai nuoleskelee sorbetteja uimarannoilla? Sain osaksesi parikin ihmettelevää päänpyöritystä kun kerroin olevani menossa suunnistamaan, vaikka lämpömittarit tapittivat yli kolmessakympissä.

Autoni lämpenee koko työpäivän ajan suorassa auringonpaahteessa. Kuumasta ratista ei voinut pitää kiinni ilman hanskoja ja halusinkin saada selville, paljonko autossani oikein on lämmintä. Ainoa mittari, jossa asteikko ei loppunut kesken oli löylymittari. Jätin saunasta lainaamani lämpömittarin kojelaudalle. Kun olin lähdössä kotiin, mittari näytti sisälämpötilaksi plus 75 astetta celciusta. Tuuletus täysillä ja ikkunat levällään koko kotimatkan ajan ja sain lämpötilan pudotettua neljäänkymmeneenviiteen. Kamppeiden vaihto ja pikapikaa suunnistuspaikalle ja metsään. Onko järkee vai ei?

Kyllä on. Suunnistuksessa on aina järkeä, vaikka huikeat lämpötilat näyttävätkin pudottavan kunto- ja iltarastien osanottajamääriä. Keli on aina oikea. Vika on varusteissa tai asenteessa. Ei siitä kauaa ole kun hiihdin 27 asteen pakkasella 50 boforin vastatuuleen, niin mikä estää hölköttelemästä paperinpala kädessä palmujen - eikun pajujen katveessa. Sitä paitsi oma nimi nousee tuloslistalla vaikka suoritus ei parane. Kerran on heinäkuussa käynyt niin, että vauhtia täytyi hellittää kun alkoi pistää. Sitä ei olekaan tapahtunut vuosiin. Yläasteella cooperin testissä minua pisti aina ensimmäisen kierroksen jälkeen, ja tulos oli mitä oli. Voihan olla, että nyt pistos johtui väärästä nesteytyksestä tai seitsemästä päivän aikana syödystä jätskistä, mutta siitä se ei ainakaan johtunut, että olisin aloittanut liian lujaa. Olen näillä helteillä aloittanut tosi tosi varovaisesti. Olen siis juossut korostetun hitaasti vaikka lujempaakin olisi kulkenut. Vettä olen hörppinyt pitkin päivää ja yhden litran olen tankannut tuntia ennen starttia. Vielä ennen metsään menoa pari kunnon huikkaa. Tämä tuntuu tepsivän, sillä kieli ei tunnu puolimatkassa kreikkalaisen tupakkafarmarin rukkaselta vaan pysyy suussa purematta.

Pyörässuonmäellä oli pakko kävellä kolme jyrkintä mäkeä ylös, vaikka reitinvalinta kulkikin ihan tietä pitkin. Tehoja on ihan pirusti, mutta niitä ei saa jalkoihin. Annoin kyllä tasoitusta, sillä olen parin viikon sisällä kärrännyt 6 tonnia betonia, lapioinut pari tonnia soraa ja kantanut puoli kilometriä puutavaraa (puutavaran pituus siis puolikilometriä, ei kantomatka). Parina aamuna on ollut vaikeuksia päästä ylös sängystä ilman kylkiasennon kautta kierähdystä. Selkäkin oli jumissa, mutta terveesti jumissa. Osaan nostaa jaloilla, mutta kun mättää kaksi kuormalavallista säkkejä, jotka onneksi nykyään ovat enää 25 kg painoisia, niin käy se selkäänkin. Tähän päälle vielä tunti metsässä hämärän rajamailla, niin tyhjään vatsaan juotu iltaolut on pakko holpaista tosi nopeasti tai muuten simahtaa kesken huurteisen.

Juoksin tuttua polkua mäkeä alas kohti Hevosmäen majaa. Mäki loppuu kaasulinjalle ja suunnitelma oli siitä vasemmalle polkua pitkin. En kääntynyt ensimmäiselle vasemmalle johtavalle polulle, sehän on moottorikelkkaura, ettei vaan tule kelkka vastaan ja jään alle. Juoksin muutamaan metrin eteenpäin ja valitsin seuraavan vasemmalle johtavan uran eli kaasulinjaa pitkin kulkevan kuntopolun. Kuntopolku oli ruovitettu aivan tautisille urille varmaan jollain vesijetin tehoisella turhakkeella. Sen verran yläkerrassani oli vajaakäyntiä, että vasta juostuani 50m tätä uritettua polkua äkkäsin, että eihän sieltä tasaiselta kelkkauralta heinäkuussa olisi kelkkaa tullut vastaan.

JukkaS

 

____________________________________________________________________________

Julkaistu x.x2010

Junkkarin reittihärveli

Kengät kastuivat noin 0,5 kilometrin kohdalla. Pääsin melkein ykkösrastille asti kuivin vaattein, mutta tummanvihreään alueeseen oli lopulta pakko tunkeutua. Mikä iljettävä tunne, kun puiden oksista pyyhkiytyi kalseaa vettä vehkeisiin päästä varpaisiin. Puistatuksen päihittää vain se tunne, joka syntyy kun jyrkästi eteenpäin kumartuneena joku toinen tuikkaa salaa jääpalan farkkujen kauluksesta sinne.

Junkkarilla sain aikaiseksi pitkästä aikaa todella onnettoman suorituksen. Voiko sitä edes suoritukseksi sanoa? Ei voi! Mistä räpeltäminen johtui? Tiedän ainakin kaksi syytä.

Ensimmäinen on sade. Sade on vettä ja se kertyy ohueksi kerrokseksi laseihin. Junkkarilla satoi niin paljon, ja ilma oli niin kostea, että laseja oli pyyhittävä noin 50 metrin välein. Se tarkoittaa sitä, että kartan näkee muutaman sekunnin ajan vain joka 50. metri. Kartanluvusta ei käytännössä tullut siis mitään ja huurteiset silmillä ei pysty edes juoksemaan. Olo on sama kuin autossa, jossa laiskuudesta johtuen ei pakkasaamuna ei ole raapattu tuulilasia. Kilometriaikaani tuli suoraan lisäystä noin 4 minuuttia. Välillisesti näkemäongelman takia aikaa tuli vielä enemmän. A-radan vaikeimmalle rastille (nro 6), rinteessä kivien seassa olleelle jyrkänteelle, yritin ottaa pidemmän siivun ilman lasien kanssa puljaamista ja niinhän siinä kävi, että muistisuunnistukseni epäonnistui täydellisesti. Hukkasin paikkani, enkä saanut kunnolla kiinni mistään. Onneksi 40 m korkea jyrkänne esti kartalta kokonaan lipeämisen ulos. Lopulta älysin tihrustaa kaukana olevaa Junkkarinjärven rantaviivaa ja sain itseni kartalle noin suurin piirtein. Turhauttavaa pusaamista ja keskittymin ei enää sujunut sen jälkeen. Ostan seuraavaksi sellaiset pappa-malliset alareunalasit. En tiedä näkeekö niillä karttaa, mutta ainakaan ne eivät estä eteenpäin katsomista. Huhujen mukaan on olemassa kemikaalia, jolla lasit saa käsiteltyä huurtumattomiksi. Uimarit käyttävät laseissaan sylkeä, mutta heillehän riittää se, etteivät kolauta päätään altaan päätyyn.

Toinen syy tyrimiseen oli edellisenä viikonloppuna vaivannut flunssa. Vihreä räkä oli niin sitkeää, että se piti haarukalla tökkiä lavuaarin sihdistä läpi viemäriin. Olo oli keskiviikkona jo parempi, mutta veto oli veltto. Käsijarru oli päällä yli puolimatkaan asti. Koleassa huhkiminen ei tehnyt hyvää puolikuntoisille ylähengityselimille, vaikka tunsinkin olevani juoksukuntoinen. Sormia paleli. Nälkä oli, kengät painoivat ja nauhatkin aukesivat tuplasolmuista huolimatta, oli ikävä kotiin& Mutta keskeyttäminen ei käynyt mielessä kertaakaan. Perkele!

Junkkarinvuori on mielenkiintoinen paikka. Jyrkänteen vieressä oleva alue ei ole iso, mutta aina se tuottaa minulle suuria, kirjaimellisesti ylipääsemättömiä vaikeuksia.

Oheisissa kuvissa näkyy manuaalinen reittihärveli Junkkarinvuoren kiemuroistani.

JukkaS

 ___________________________________________________________________________
 Julkaistu x.5.2010

Ratamestarin lausunto Suurimäeltä

Kevään värit suunnistusasuissa ovat haalea sininen, kulahtanut keltainen ja rispaantunut musta. Myös uutta tummaa vihreää käytetään, joka tuo hyvin esiin huomiota herättävät kiiltävät varusteet. Kengissä suositaan linttaan astuttuja vaaleita lenkkareita ja pastellisävyisiä nastareita. Hikinauhojen suosio ei yllä menneiden vuosien tasoon. Lasten asuissa on havaittavissa koko väriskaala - myös puuvillaisina.

Olen nyt järjestänyt ensimmäiset kuntsarit. Paikka oli Suurimäki ja päivämäärä 19.5.2010. Rutiinin puute tuntuu vaikeutena hahmottaa kokonaisuutta. Eniten jännitti se, miten suunnittelemiini ratoihin suhtaudutaan. Lyhyt rata eli C, oli tehty mahdollisimman helpoksi kuitenkin niin, että se ei ollut aivan pelkkää tiellä kulkemista. Tämä rata oli onnistunein.

Pitkällä A-radalla oli yksi rasti väärässä paikassa, mutta vain kaksi Humaljoelta kotoisin olevaa ammattilaista huomasivat sen. Kaikilla muilla päät menivät pyörälle jo aikaisemmin. Olin katsonut kaikki rastipisteet kolmeen kertaan ja pari vaikeampaa paikkaa vielä kahdesti sen päälle, mutta helppo piste pääsi jossain vaiheessa lipsahtamaan viereiseen kiveen. Kynä-paperi-kopio-ocad-päivitetty pohjakartta-tuloste-kynä-huonosti nukuttu yö-leveä tussi ja tupaten täynnä tavaraa oleva kartta, on sellainen yhtälö, että siinä on yksi oikea ratkaisu mutta tuhat vain vähän väärää. Turha selitellä. Oma virheeni. Nenä näyttää aivan selvältä kumpareelta ja kumpare sen vieressä on vain 23 cm korkeampi (silmämääräinen arvio) vaikka on piirretty ehyellä ruskealla viivalla. Nenää ja kumparetta on vaikea erottaa toisistaan, mutta kivi joka niiden väliin jää, on kiistaton todistuskappale. Mitä tästä opin. Yksinkertaisinkin rastipiste voi mennä pieleen. Mitään ei saa pitää itsestään selvänä, vaan kaikki pitää tarkistaa useammalla eri tavalla. Kuka A-radan kiertänyt tietää mistä rastista tässä jankataan?

B-rata oli ilmeisesti hieman liian vaikea, vaikka sekin suunnistettiin läpi nopeimmillaan reiluun puoleen tuntiin. Olen itse käyttänyt aikaisemmin Suurimäellä yhteen 150 metrin rastivälin matkaan 40 minuuttia aikaa ja kohdannut silloin totaalisen black-outin. Jouduin tiputtamaan kaikki varusteeni maahan ja noukkimaan ne yksitellen ylös, sen jälkeen kun olin ensin tunnistanut kumpi on oikea ja kumpi vasen käteni. Jari P:n mukaan näissä radoissa annoin vahingon siis kiertää korkojen kera.

Saunoin kuntsareiden järjestelyiden eteen 208 kilometriä. En purputa kilometreistä. Auto on tehty ja ostettu ajettavaksi. Volkkarin sisälämpötilaa en osaa sanoa, sillä sisälämpömittarin asteikko loppui jo paljon aikaisemmin +55 asteen. Onneksi minulla on neljä ilmastointilaitetta - veivattavia tosin. Pakkasin auton aivan valmiiksi jo edellisenä iltana ja tarkistin vielä aamulla, että tärkeimmät tavarat ovat varmasti kyydissä. Tavaraa oli niin paljon, että paska volkkarini halusi ylämäissä yhtä pykälää pienemmän vaihteen kuin normaalisti. -94 Golf nykii osalla käyntialueesta. Jos jarrutehostimen alipaineletkua löysää, kosla kulkee kuten sen pitää, mutta silloin päästöt lyövät mutterinpuristelijan häkämittarit tappiin ja ääni on kuin legendaarisessa Zetor 25A:ssa. Miten sille voi itse mitään tehdä - ei mitenkään. Mittarien ja testerien mukaan nykivän kärryn moottori on kunnossa ja mustan laatikon henki konepellin alla on kaikkivoipa, aamen.

Näidenkin muutaman hassun rastin takia aikaa kului metsässä kaikkiaan reilusti yli 10 tuntia. Siitä ajasta 20 minuuttia etsin maahan tipahtaneita lukulaseja. Risu huitaisi lasit silmiltä, enkä ehtinyt nähdä mihin suuntaan ne lähtivät. Ramppasin reilun vartin jyrkänteen reunaa edes takaisin ja lasit löytyivät juuri tasan samasta kohtaa missä ne katosivatkin. Kävelin niiden yli kolmasti, mutta laadukkaat 3 euron Tiimarin kakkulat kestivät. Olkaa onnellisia te, jotka ette (vielä) tarvitse lukulaseja.

Ohessa on muutamia kuvia Suurimäen tapahtumista, mikäli ne vain ovat läpäisseet ennakkosensuurin.

JukkaS

 ________________________________________________________________________________

Julkaistu 5.5.2010

Haukkavuorella humisi

Kesän ensimmäiset iltarastit, joilla piti suunnistaa ihan tosissaan on nyt käyty Elimäen Haukkavuorella 4.5.2010. Tämä on se paikka, jossa on pikkuruinen laskettelumäki. Paikalle johtaa käsittämättömän huono tie. Volkkarin katalysaattori raapi hiekkaa useampaa otteeseen kun asettelin etupyöriä tielle kaivettuihin vesikuoppiin.

Valintani oli 6.0 km A rata. Ensimmäinen ajatus lähtöpaikalla oli: "Pitkät kalsarit unohtuivat kotiin." Päivällä satoi hetken lunta Kouvolassa ja ilma oli niin kolea, että tippa oli nenän päässä jo ennen lähtöä. Aloitin varovasti ja ensimmäinen rasti löytyi kuten pitikin. Toisella rastilla huomasin tämän maaston ja kartan erityispiirteen: kivet. Rasti oli määritteiden mukaan ison kiven eteläpuolella, eli siis piilossa kulkusuuntaan nähden. Kun omasta mielestäni olin melkein rastilla näin kesämökin kokoisen kivenjärkäleen. "Tuo sen on oltava.", ajattelin ja loikin kiven taa. Ei lippua. Mitä ihmettä? Paikka oli selvästi oikea. Ison kiven vieressä oli toinen liki yhtä iso kivi, joka jäi ensi vilkaisulla näkökenttäni ulkopuolelle. Rasti löytyi vain parinkymmenen metrin ylimääräisellä koukkauksella. Radan loppupuolella uskoin vihdoin sen, että kiviä ei kannata alkaa laskemaan, sillä niitä riitti riesaksi asti.

Jos omistaisin Haukkavuoren metsäpalstat, olisin tehnyt maaomaisuuden lisäksi miljoonatulot. En puun myynnillä vaan polttopuiden myynnillä. Nuukaa puilla lämmittäjää sieppaa kun metsään on jätetty käsivarren paksuista rankaa lahoamaan hehtaaritolkulla ja niin paksulti, että sitä riittää napaan saakka. Mistä johtuu, että ne riu'ut on aina kaadettu poikittain juoksusuuntaani nähden?

Yksi oikea pummikin mahtui matkalle. Kuutosen etsimiseen kului ylimääräistä aikaa yli neljä minuuttia. Rinteessä oli jyrkänne, joka jäi tietysti väärälle puolelle. Kaltevalla pinnalla hahmotuskyky valui alarinteen puoleisesta korvasta ulos ja oli palattava mäen päälle. Menin ensimmäisellä kerralla noin 5m päästä ohi ja lippu jäi kulman taakse piiloon.

Vauhtini oli reilut 12 min/km. Jäin siis reilusti tavoiteajastani. Muina syinä pari epäonnistunutta reitinvalintaa, jotka menivät kiemurteluksi pusikossa; yhden kerran heitin vettä ja aina kun juoksun pysäytti, lasit vetivät umpihikeen. Olen kuitenkin tyytyväinen, tasainen, joskin hidas suoritus ilman isompia kömmejä.

Tuuriakin oli matkalla. Pari kilometriä ennen maalia astuin jonkin korkeamman kannon päälle ja nilkka taittui eteen ylös aivan ääriasentoon ja siitä vielä prosentin päälle. Vaan eipäs nyrjähtänyt eikä tuntunut yhtään kipeää. Jos sama olisi sattunut alussa kun kaikki paikat olivat ihan kohmeessa, olisi joku jänne taatusti revennyt.

JukkaS


_______________________________________________________________________________

Julkaistu xx.3.2010

24h hiihto 2010

Sippurasti oli paras

Sippurasti osallistui Anjalan Liiton järjestämään 24h hiihtoon 19.-20.2.2010 joukkueella 'Sippurastin nuoret'. Sippurasti hiihti Anjalan tykkilumiladulla 91 kokonaista kierrosta ja 259.43 kilometriä. Kun otetaan huomioon se, että joukkueessa hiihti monta alaikäistä ja todella monta alle 12-vuotiasta, tulos kestää kirkkaasti vertailun voittajajoukkueiden kanssa.

Olosuhteet olivat lievästi sanottuna mielenkiintoiset. Itse olin ladulla kolmeen eri otteeseen, joista coolein lähtö tapahtui -25 asteen napakassa kelissä. Samaan aikaan Vancouverissa Saarinen ja kumppanit hiihtivät noin 45 astetta lämpimämmässä (laskemassa huomioitu tuulen jäähdyttävä vaikutus). Alamäet oli pakko laskea niin, että käsillä suojasi kasvoja. Uuden kierroksen alkaessa ja ylämäen jyrkimmässä kohdassa tuli kyllä kieltämättä kahteen kertaan mieleen ajatus: Miksi en jäänyt kotiin sohvalle Dallas-pitkon ja kaukosäätimen kanssa?

Älyttömät olosuhteet ovat tavallaan myös hauska kokemus. Jos on vain vähän epämiellyttävää - vähän palelee, suksi lipsahtelee silloin tällöin tai on jatkuva lievä tasainen vastatuuli, homma alkaa närästämään. Silloin kun on oikeasti todella rankat olosuhteet ja niistä lopulta selviää, onnistumisen tunne on kertaluokkaa muhkeampi. Eikä kelissä ole koskaan vika. Kaupoistahan saa varusteita, joiden avulla voi hiihtää vaikka Pohjoisnavalle, jos vain käsivarsissa on tarpeeksi papua.

Jos joku paikalla ollut ihmetteli, mistä kimeä ääni kantautui, se johtui siitä että, 25 asteen pakkasella suoritettu luistelutyylinen hiihto tuulettaa yli 45-vuotiaiden miesten haaroja siihen malliin, että eturauhaset kiljuvat hoosiannaa vielä pari viikkoa koitoksen jälkeen. Eniten minua lämpötilan suhteen kuitenkin jännitti, miten osastomme 8-vuotias jäsen tarkenee. Vartin neuvonpidon jälkeen saatiin lupa pukea päähän pipon lisäksi myös huppu - eikä palellut paljon yhtään.

Omat junnuni eivät antaneet yhtään tasoitusta. - maksimiväännöllä alusta loppuu asti. Minä annoin tasoitusta huippusuksijoille, sillä omat nihkeästi luistavat luistelusukseni on ostettu jo markka-aikana KT-Sportin alehäkistä. Se oli sitä aikaa kun kukaan ei ollut vielä nähnyt edes unta mistään infroista tai suprista, nanoista nyt puhumattakaan. Uusia suksiahan ei nyt alennuksesta saa, koska lumesta hullaantuneet helsinkiläiset ostavat tinkimättä kaikki sukset, jotka kauppoihin saakka suksitehtailta pääsevät. Vain yhden kerran olin lähellä kaatua kun ns. pimeässä mutkassa suksi nappasi kiinni sisäkaarteen puoleiseen penkkaan. Väsymyksellä ei ollut vaikutusta asiaa, puhdasta huolimattomuutta (tämä kappale on sitä ns. selittelyä).

Annan Sippurastin virtuaalisen sisu-puukon todelliselle karpaasille Kykkäsen Mirkolle, joka hiihti ladulla moneen kertaan ja pitkään. Mirko urakoi kaikkiaan 19 kierrosta. Siitä voi jokainen laskea, mitä se tekee kilometreissä. Huomattavaa on myös se, että Mirkon kierrosajat ovat sieltä paremmasta päästä. Pipon noston arvoinen suoritus.

Kiitos Anjalan liiton huoltoryhmälle, joka lämmitti mehua hiihtäjille. Lämmin mehu on maailman maistuvin juoma hikisen kohmeiselle sivakoijalle.

Ja lopuksi tietysti Kiitos kaikille joukkueemme jäsenille, yksin ei olisi kukaan jaksanut.

J. Karjalaisen sanoin:

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankaripojat
joita koko hiihtokansa arvostaa?
Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankaritytöt
jotka tosi hiihdosta palkintonsa saa?

Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein eteenpäin pusketaan
me ollaan sankareita ladun
ihan jokainen

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarinaiset
jotka tosipaikan tullen hiihtävät?
Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarimiehet
jotka voitelematta vastatuuleen luistelevat?

Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein vauhtia lykitään
me ollaan sankareita ladun
ihan jokainen

Keitä ne on ne sankarit
Sippurastin sankarinaiset
jotka nopeudellaan kaikki lumoaa?
Keitä ne on ne sankarit
Sippurastin sankarimiehet
jotka hitaampiaan ylämäissä ohittaa?

Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan sankareita ladun
ihan jokainen

 

 Odottavan aika on kylmä.

 

Vaihtoalueella ei juuri ylimääräistä väkeä seisoskellut.

______________________________________________________________

Julkaistu xx.10.2009

Kausi 2009 on paketissa

Olen ripustanut nastarit naulaan tältä vuodelta. Takana on noin 60 uuden Kouvolan alueen kunto- ja iltarastitapahtumaa. Lisäksi kävin yksillä iltarasteilla Mikkelissä asti. Esitän kiitokset kaikille ratamestareille, jotka minuakin varten levittivät lippuja ja leimasimia pitkin tantereita. Ja kiitokset myös niille järjestäjille, jotka hymyssä suin jaksoivat odottaa minua maaliin, vaikka toiseksi viimeinen auto parkkipaikalta oli häipynyt jo aikoja sitten

Osallistuin myös kolmiin kisoihin: Jukola, Anjalan liiton ja Sippurastin mestaruuskisat. Anjalan liiton kisoissa olin monimutkaisen korjauskerrointasoitusikähyvityslaskennan jälkeen viimeinen, joka pääsi maaliin hyväksytysti. Tyydyin ratamestarin minulle laskemaan aikaan, enkä liittynyt talkoojoukkoon, joka lähti kisan jälkeen siirtämään väärässä paikassa ollutta kiveä oikealle paikalle. Ilman apua en selvinnyt reitistä sillä olisin jättänyt viimeisen rastin leimaamatta, ellei maalipaikalla seisonut kööri olisi kuorossa huutamalla ohjeistanut minua. Palkintona Junkkarin vuoren risteilystä sain aivan ihastuttavan turkoosin lasiesineen. Ensi kesänä lähden eväiden ja kartan kanssa syväluotaamaan sen yhden tietyn hehtaarin kokoisen pläntin siellä mäen päällä, sen jonka läpi en ole vielä koskaan onnistunut menemään ilman täydellistä sekoamista.

Sippurastin mestaruuskisoissa oli niin hirveä keli, että pidin päälläni kaksi paitaa ja isältäni perimän maksimaalisen retron, vielä aavistuksen tuulta pitävän, pusakan. Hyvä, että otin takin mukaan rastisavottaan, sillä sen taskuun sain tungettua kasi-ysi väliltä löytämäni pantillisen Olvi-oluttölkin. Tyhjän siis. En ole niin tyhmä, että olisin raahannut täysinäistä ja painavaa tölkkiä pitkin metsiä hidastamassa vauhtiani. Suoritus oli muuten melko normaali. Pari pientä hakemista ja yksi magneettinen häiriö, joka veti kompassin neulaa niin paljon oikealle, että 150 metrin matkalla olin sata metriä sivussa oikeasta linjasta. Kun huomasin olevani jossain ihan muualla, en jäänyt ihmettelemään ja pyörimään, vaan juoksin täysillä läheisen pellon kulmaan. Kartta kompassilla oikein päin ja heti takaisin hieman toista reittiä. Se oli 4 minuutin pummi. Parilla rastilla käytin Matin antamaa ohjetta ottaa rasti sivusta kiertäen, eikä yrittää suoraan rastille. Toimiva menetelmä, kun sen vaan malttaisi ja osaisi soveltaa rastille, jossa sitä tarvitsee. Kuten aina, juoksu kulki loppua kohden paremmin.

Jalatkin alkavat parantua. Kaksi kesäkuussa korkannutta varpaankynttä alkavat näyttää jo oikeilta kynsiltä. Varvas, joka murtui harjoitellessani yksipyöräisellä ajoa, alkaa sekin kestää vauhdissa mukana. En ole missään lääkärissä sitä turhaan käynyt näyttämässä, itse olen päätellyt, että luuhun on tullut hiushalkeama. Turvotus on jäljellä, vaikka violetti väri jo hävisikin. Metrilaastarista saa melkein oikeaa urheiluteippiä kun leikkaa haavatyyny-kohdan pois.

Suunnistus on edullista. Kausikorttien lisäksi ostin housut parilla kympillä ja tossut satasella. Bensaa meni muutama tankillinen. Talouteemme tuli kesän kunto- ja iltarasteilta arvontapalkintoina termospullo johon ei saa laittaa maitoa eikä mehua, sateenvarjo, rasiallinen mansikoita, taskulaskin ja työkalu, jolla pidetään kalaa paikoillaan kun sitä viipaloidaan. Enää puuttuu kala, alusta, terävä veitsi ja taito tehdä sille hauelle jotain. Viimeisin palkinto tuli Kouvolan sanomien iltarasteilta. Kolme vuotta sitä on jahdattu ja viimein tärppäsi.

Nyt suunnistamme suunnistussimulaattorilla, jonka sain viikon punnertamisen jälkeen toimimaan rajusti alitehoisessa mikrossa. 19 euroa piti investoida 512MB DIMM -muistikampaan, muut komponentit ja laitteet on raavittu kasaan omalta ja naapurin vintiltä. Sujuva näytönpäivitys vaatisi kunnollisen näytönohjaimen. Suurin ongelma on kuitenkin se, että en pääse koneelle kun kaksi nappulaa ovat jonossa ennen minua...

Lumentuloa odotellessa kuntoilen uimahallissa ja ehkä käyn jopa pururadalla, mikäli henkilökohtainen personal trainerini saa potkittua minuun vauhtia.

JukkaS

 

 

_______________________________________________________________

Julkaistu xx.8.2009

Tulihan se sieltä

Tulihan se sieltä...kesän paras suoritus. Kouvolan Sanomien iltarasteilla Korian Pioneeripuistossa 20.8.2009 A-radalla 1:5000 mittakaavalla ja hyvässä säässä.

Käytin radalla samaa menetelmää, jonka opetti inttiaikoina moottorikelkkakurssin kouluttaja: "Kannattaa tehdä vaikka 10 km ylimääräinen lenkki, kuin upottaa itsensä ojaan." Otin siis todella varman päälle ja hyödynsin rautaista juoksukuntoani, enkä oikonut vähänkään epäselvissä paikoissa.

Pari rastiväliä roikuin erään huippuhiihtosuunnistajattaren kintereillä, mutta onneksi hänen vauhtinsa oli liikaa minulle. Pysyin siinäkin peesissä kartalla ja tein omaa reitinvalintaani, vaikka keskittymistäni häiritsikin edellä keikkunut [piip].

Kolmos nelos väli oli haastavin. Poikittain notkon ja kahden ojan yli, joista ensimmäisessä olisi ollut Evilällekin tekemistä. Hidastin varvikossa vauhtiani vain vähän ja olin jo valmistautunut kahlaamaan, kun huomasin puron yli kaatuneen tyviläpimitaltaan noin 80 cm jalon lehtipuun. Samalle rastille taapertaneet tavallisiin lenkkareihin ja verkkareihin sonnustautuneet jäivät kuin paikalleen seisomaan kun minä loikin rinteen alas ja annoin tulenuusien Integraattoreiden purra puuhun. Luulin että ojia ylittää paksua kaatunutta puuta myöden vain Nalle Puh kavereineen, mutta käy se näköjään minultakin. Kaiken kruunasi se, että juoksin suoraan nelosrastille. Luulin olevani liikaa oikealla, mutta en ollutkaan. Tuuri täyttää kolot rosoisessa taitotasossa.

Yhden pienen pummin tein, joka maksoi reilun minuutin - vaan en ole väittänytkään, että tämä oli täydellinen suoritus. Kasarmialueelle on ripoteltu rakennuksia liikaa ja auton ikkunasta olin jo nähnyt yhden rastin olevan kyseisen tönön toisella puolella. Sitä kautta oli pakko koukata, mutta oikea rasti olikin viereisen rakennuksen takana olevan jyrkänteen juurella. Lopun vedin maksimisykkeellä - tai ainakin siltä tuntui. Sijoitukseni oli 14. Kaikkiaan A-radan kiersi 62 reippailijaa. Jätin taakseni muutaman nimimiehenkin.

Parkkialueella oli ilmainen rasvanmittaus. Tulokseni on nyt 20,8% joka on täpärästi vihreällä alueella. Toukokuussahan olin melkein 2%-yksikköä rasvaisempi. Pyysin saada tehdä tällä kertaa mittauksen kahdesti. Ensimmäisellä kerralla puristin mittalaitteen kahvoja kevyesti ja toisella kertaa oikein tosissani. Laite antoi kummallakin kerralla yhden desimaalin tarkkuudella saman tuloksen. Olen aina ihmetellyt kyseisten mittareiden kohdalla, eikö kämmenen ja mittarin kosketuspintojen välinen, puristusvoimasta ja kosteudesta riippuvainen, resistanssi vaikuta oleellisesti mittaustulokseen. En ihmettele enää, sillä keksin miten mittari kompensoi liitosresistanssin muutokset. Mittarin kahvassa on kummallekin kädelle useampi kontaktipinta. Mittari ei siis pelkästään mittaa kädestä toiseen kulkevaa virtaa, vaan se mittaa myös kädestä samaan käteen kulkevaa virtaa. Todellinen tulos saadaan näiden mittauksien suhteesta sopivalla kertoimella. Tämä on muistaakseni hienommin sanottuna differentiaali-menetelmä. (Faktatietoa: mittaus perustuu siihen, että läski johtaa sähköä eri tavalla kuin lihas.) Mittauspisteen naiset yrittivät tuputtaa minulle NutriPurti-uutetta, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Rasvaprosenttini antoi siunauksen sille, että voi jatkaa samalla dietillä kuin tähänkin asti: yksi Dallaspitko ja puoli litraa kylmää keskik...kevytmaitoa iltapalaksi - päivittäin.

Seuraava mielenkiintoisempi etappi onkin tuleva pyöräsuunnistus. Pyöränkuljetusteline on jo peräkoukussa kiinni ja sopiva maastopyöräkin on kiikarissa. Karttatelineen rakentelu alkaa aivan lähipäivinä.

 

 

_________________________________________________________________

Julkaistu xx.7.2009 

Sippurastin leiri Majoniemessä 2009

Liki kolmisenkymmentä nuorta tai muuten nuorekasta suunnistajaa kokoontui kesäkuun viimeisenä viikonloppuna Kaipiaisten Majoniemeen Rautjärven rannalle viettämään leirielämään ja suunnistamaan. Säätiedotukset lupasivat koko viikonlopuksi hellettä ja perjantai olikin niin kaunis ja lämmin kuin päivä Suomen suvessa vain voi olla.

Telttojen pystytyksen ja tavaroiden ympäriinsä levittämisen jälkeen päästiin heti tosi toimiin, eli etsimään rasteja. Ratamestarimme Mika oli rakentanut kaksi erilaista rataa, joista pidemmästä löytyi sopivasti haastetta myös aikuisille. Rohkeasti lähtivät metsään myös kaikki rastireittiläiset, vaikka tällä kertaa ei apuna ollutkaan sitä tuttua siimaria. Reippaan ulkoliikunnan jälkeen kinkkukiusaus teki kauppansa. Itse vedin sitä kaksi täyttä annosta ja otin jopa hieman salaattia sekaan.

Perjantaina suurimman työn teki saunan kiuas, joka sain puskea lämmintä täydellä teholla. Lauteilla oli parhaimmillaan yhtäaikaa melkein puolet leiriläisistä ja kuumapäisimmät Inkeroisten suunnalta olleet saunojat löivät löylyä niin, että tulen uudet paneelit pullistelivat saunassa. Huhujen mukaan vesi järvessä oli tosi lämmintä, vaikka omasta mielestäni veden lämpö nipin napin riitti kastautumiseen. Useammalle jannulle näytti kasvaneen uinnin aikana parta ja rintakarvat - liekö sillä mitään vaikutusta asiaan, että kiivas polskuttelu nostatti matalasta rannasta pohjaliejua veteen.

Tytöillä tuvan lattialla oli hauskaa, sillä he kikattivat illalla koko sen ajan, jonka itse olin hereillä ja kun lauantaina heräsin ensimmäinen mitä kuulin, oli tyttöjen kikatus. Se ei ole vieläkään selvinnyt, mitä heidän kysymykseensä: "Haluatko löytää avaimen?" piti oikein vastata. Jos vastasi "kyllä" tuloksena oli hervoton kikatus. Mikäli erehtyi vastaamaan "ei", oli tuloksena hervoton kikatus.

Lauantai aamuna pääsin töihin eli vetämään siimaria metsään. Puolentoista tunnin urakalla naru oli viritetty maastoon. Siimari on siitä kiitollinen vedettävä, että mitä nopeammin kelaa saa purettua sitä kevyemmäksi se muuttuu. Junnuja ei tarvinnut patistella matkaan - päinvastoin. Melkein piti kädestä pitää kiinni, että kaikki eivät olisi rynnineet yhtäaikaa radalle. Ruokailun jälkeen lähdimme karttakävelylle pienessä tihkusateessa. Varsin hyödyllinen suunnistuksen opettelutapa myös aikuiselle (siis minulle). Kävellen ehtii lukea kartan kunnolla ja paikallistaa siitä kaikki maastokohteet. Kuntsareilla on aina jostain syystä niin kiire, että se ei tahdo onnistu kunnolla. Karttakävelyn reitti poikkesi myös Kesärantaan juomarastille. Kahden jäätelötuutin jälkeen jaksoin taas hyvin jatkaa matkaa.

Ruokailun jälkeen iltaohjelmassa oli saunomista, uintia ja lettujen paistoa. Ilma poutaantui niin paljon, että taikinaakaan ei tarvinnut tehdä tavallista paksummaksi. Letunpaistajan havainto kertoo, että kolmen muurikka -pannulla paistetun letun jälkeen suurin osa sai kylläkseen. Innokkaimmat varttuivat omaan annostaan niin lähellä nuotiota, että pahvilautasten reunat olivat lähes syttyä. Kaikki saivat vähintään kaksi ja nälkäisimmät sen kolme räiskälettä. Useat myös kysyivät, montako lettua minä söin. Valitettavasti en osaa vastata kysymykseen, sillä paistaja ei ehdi laskea syömiensä lettujen määrää, mutta MONTA niitä oli.

Sunnuntaina ohjelmassa oli leirikisa. Tulokset ovat nähtävissä erillisellä sivulla/taulukossa. Itse tein yhden pummin lähtiessäni seuraamaan karttaan merkitsemätöntä traktoriuraa polun sijasta ja pari minuuttia hukkasin tiheään pusikkoon, jonka läpi kuvittelin oikaisevani. En enää ikinä oikaise tiheikön läpi - en ikinä.

Seuraavalla kerralla menen nukkumaan telttaan, varsinkin jos kelit ovat yhtä lämpimät, sillä tuvasta valtaamassamme sviitissä oli tukahduttavan kuuma.

Hieno leiri, palvelu pelasi, tekemistä riitti ja mukana iso joukko reippaita leiriläisiä. Jos leiristä etsimällä etsii jotain negatiivista, niin keksin vain neljä juttua jotka häiritsivät: itikat, sääsket, mäkäräiset ja hyttyset. Edes tuvan lattialla pipari suussa vilistänyt hiiri ei latistanut tunnelmaa.

_________________________________________________________________

Julkaistu xx.6.2009

EKA KERTA - Jukolassa

Viestijoukkueeseen valinnassa kävi osaltani samalla tavalla kuin vesiosuuskunnan hallituksen kanssa: Kun on valittu poissaolevana - ei voi kieltäytyä.
Odotukset oman suorituksen suhteen olivat pelottavan jännittävät, sillä edellisten viikkojen ilta-, ja kuntorastisuunnistuksille olivat keräytyneet kaikki mahdolliset klassiset kömmähdykseni: oikean ja vasemman sekoittaminen, väärällä rastilla leimaaminen sekä kartalta ulos juokseminen. Lisää mietittävää tuli kuudennen osuuden pituudesta, joka oli reilusti pidempi, kuin yksikään tähän asti suunnistamistani radoista.
Lauantain aamu valkeni epävakaisen näköisenä ja matkaan otettiin mukaan yhdelle isolle ja kahdelle pienelle miehelle riittävästi lämmintä ja kuivaa vaatetta. Kun teltta oli saatu pystyyn ja makuupussit auki, oli ilma painostavan helteinen. Meillä ei tietenkään ollut mukana yhtään shortsia eikä sandaalia, kuten kaikilla muilla.

Arttu oli ensimmäinen, joka meidän tiimistä suunnisti. Rastiralli pyörähti sukkelasti ja palkintona oli T-paita. Ruokailu, kisakeskuksessa hengailu ja Venlojen kilpailujen seuraaminen olivat lauantain ohjelmaa, kuten kaikilla muillakin kahdellasadallatuhannella ihmisellä. Käsittämättömän kokoiset kinkerit.
Osa seuramme muista jäsenistä jo epäili minun kuivahtaneen, koska naamaani punoitti kovasti. Heidän huolensa oli kuitenkin aiheeton, sillä osaa nykyään kanniskella juomapulloa huolettomasti mukanani ja lipitellä siitä pikku huikkia. Väri pärställäni johtui siitä, että hipiäni ei kerta kaikkiaan kestä auringonvaloa. Ehdin saada sitä parin tunnin ajan, sen jonka tapitin Venlojen kilpailua naama kohti mollukkaa. Nestetasapainoni oli balanssissa.
Sain nukuttua yöllä peräti pari tuntia ja heräsin paita läpimärkänä hiestä kolme tuntia ennen kännykkään aseteltua herätystä. Pakolliset aamutoimet, pari banaania ja juustorinkeli sulamaan ja sitten norkoilemaan seurateltan liepeille, joko kohta on minun vuoroni astua tuleen. Numerolapun kiinnitys suoraan on yllättävän vaikeaa. Varsinkin kun ei millään tohtisi tehdä kovin montaa ylimääräistä reikää lainaksi saatuun paitaan. Odotusaika on pahinta. En osaa keskittyä. En tiedä miten keskitytään ja ilmeisesti siitä ei ole minulle mitään hyötyä. Etsin kolme lyhyintä vessajonoa ja testasin kuinka hitaasti ne liikkuivat. Puhdistin kynnenaluset. Hörpin vettä. Kiristin tossujen nauhat. Luin kisa-infoa ja laskin maassa olevia neulasia. Lopulta oli minun vuoroni.
Vaihtoalueella jännitys alkoi jo muuttua odotukseksi ja viimeinen tyhjennys oli enää nestemäinen. Aloin jännittää sitä ehtiikö Anssi viidenneltä osuudelta vaihtoon ennen sen sulkeutumista. Kellonaikaa en tiennyt, mutta vaihtoalueen toimitsijat liikehtivät jo siihen malliin radiopuhelimineen, että päättelin vaihdon sulkeutumisen olevan lähellä. Anssi ehti vaihtoon ajoissa ja minä pääsin matkaan.

Saatuani käsiini kartan, se oli iso. Kuntorastien A4:een tottuneelle kesti hetken, että kartan sai taiteltua pieneksi, varsinkin kun heti piti pistää juoksuksi. Päällimmäinen ajatus oli ottaa ensimmäinen rasti niin varmasti kuin mahdollista. Ensimmäiselle rastille oli matkaa K-pisteestä vain noin 300 metriä ja ennen kuin ehdin edes kunnolla suunnitella miten sinne pääsisin, huomasin juoksevani polkua jota kartassa ei ollut. Katsoin määritteen ja rastille saavuttuani rastitunnuksen varmuuden vuoksi kahteen kertaan ja leimasin. Siinä se oli: Ensimmäinen Jukola-leimaukseni, huh helpotus. Seuraava rastiväli näyttikin jo vaikeammalta, mutta käytin menetelmää, joka osoittautui varsin toimivaksi. Ensin kompassilla suunta ja sen jälkeen se polku, joka lähti kompassin osoittamaan suuntaan. Juoksin korostetun rauhallisesti, koska en osannut arvioida voimieni riittävyyttä. Havainnoin maastoa niin paljon kuin mahdollista ja olin kartalla koko ajan, vaikka juoksinkin siinä kohtaa suhteellisen lujaa maaston vaativuuteen nähden. Waude - minähän olen melkein kuin joku kilpasuunnistaja.
Nelosrastin tunnistin tv-rastiksi, tosin minun saapuessani paikalle, ei kamerasta ollut jäljellä enää kuin tasainen sille varattu alusta. Viitos-kuutos välillä oli juomapiste ja valitsin varmuuden vuoksi oikeanpuoleisella pöydällä olleen vesi-water -nimisen juoman Dexterx -urheilujuoman sijaan. Ei parane ottaa liian monta uutta asiaa yhdelle päivälle.
Kutoselle tein väärän reitinvalinnan. Olisi pitänyt seurata valmista uraa, joka ilmeisesti meni suoraan rastille, eikä lähteä kiertämään vasemmalta polkua pitkin. Kävin kahdella hajontarastilla ennen kuin löysin omani. Neljä rastia oli lähekkäin rinteessä eikä niitä ollut aika paikallistaa sen paremmin. Juoksin ensin oikealle, sitten vasemmalle ja uudestaan oikealle kunnes oma rasti löytyi. Aikaa meni hukkaan ehkä pari minuuttia, mutta tilanne oli hallinnassa kaiken aikaa.
Ysille tein samat kuviot kuin kutoselle. En uskaltanut lähteä valmista suon ylittävää uraa myöden, vaan kiersin polkua pitkin ja tein loppulähestymisessä ylimääräiset kiemurtelut. Pari kertaa kävi niin, että kun taittelin kartan auki katsoakseni rastimääritettä hukkasin kohdan jossa olin lakanan kokoisella kartalla. Jatkossa teinkin niin, että katsoin rastimääritteitä vain silloin kun ne sattuivat olemaan näkyvissä sillä puolen karttaa, jonka olin taitellut päällimmäiseksi. Rastipisteet olivat riittävän selvät ja rastiympyrän viereen oli painettu myös rastitunnus, joten ne tiedot riittivät.
Rastiväli 13-14 olisi ollut todella työläs ja tarkka suunnistettava ilman valmista uraa. 1,3 km siivu, jossa kaikki maastokohteen ovat poikittain kulkusuuntaan nähden. Kuntsareilla tällainen etappi on yleensä se jossa menen vipuun. Nyt luotin kompassiini ja hyväksi havaittuun menetelmään. Rasti löytyi ilman ongelmia 9:20min/km vauhdilla.
Muutamalla seuraavalla rastilla valitsin väärän hajonnan lukuisista vaihtoehdoista, mutta huomasin virheen ajoissa ja sain korjattua tilanteen yllättävän nopeasti. Aikaa näihin ei hukkunut yhteensä kuin korkeintaan pari kolme minuuttia enkä joutunut paniikkiin. Puolimatkassa ison ampumaradan paikkeilla huomasin, että jaksoin vieläkin juosta ihan kohtuullista vauhtia ja sain jopa ohitettua hitaammin löntysteleviä. Kävelyksi en pistänyt muualla kuin ampumaratojen penkkoja ylös kiivetessä. Oliko tämä merkki onnistuneesta peruskuntokaudesta? Ehkä se kuitenkin kertoo viisaudesta, jonka olen oppinut kantapään kautta. Ei kannata repiä itseään väkisin hapoille kesken matkan. Loppumatkalla olin kiristävinäni juoksuvauhtiani aina niissä kohdin, jossa ajattelulta siihen liikeni aikaa. Rastiväliajoissa tätä ei oikein huomaa, mutta ainakaan en sipannut.
Olin suunnitellut säästäväni Jukolassa suurella vaivalla hankittua hikeä pitkälle kesään, mutta suunnitelma kariutui ojan ylityksessä jossa upposin nivusia myöden löysään ruskeaan turvepuuroon. Onneksi käytän mustia juoksutrikoita.
Viimeiseltä rastilta juoksin viitoitusta pitkin maaliin urku auki. Juoksu kulki tässä kohtaa hämmästyttävän hyvin, eikä horisontti muuttunut mustaksi. Kun emitin tarkastus kertoi kaikkien leimausten olevan oikein, tunsin olevani voittaja. Maaliin tulon jälkeen Arttu kysyi oliko siellä siimareita. Minä vastasin, että olihan siellä ruskeita ja noin puoli metriä leveitä.
Yllättävän vähän juoksin paljon etukäteen mainostetuissa letkoissa. Näppituntumalta arvioisin, että taivalsin kolmanneksen matkasta ihan yksin tai korkeintaan näköetäisyydellä johonkin toiseen ja vain pari kilometriä useamman hengen jonossa. Vai oliko niin, että kaikki letkat olivat minun perässäni? En tiedä sillä en vilkuillut taakseni.

Mielenkiintoinen yksityiskohta kotimatkalla Mikkelistä Anjalaan oli se, kun Tommolan paikkeilla ajoimme 10 kilometriä junan perässä . Kyllä - veturi ja kaksi matkustajavaunua matelivat kohti Kouvolaa tuskallisen hitaasti, eikä ohituspaikkaa ollut tarjolla.
Kaikin puolin onnistunut matka. Oma suoritukseni oli hallittu ja pysyin tavoiteajassani 10 min/km. En hävinnyt osuuden nopeimmalle kuin vajaat 52 min. Näin livenä Minna Kaupin ja Tiersi Sörsöön. Suihkussa oli tasalämmintä vettä (+8 ast) ja ostin itselleni palkinnoksi M-kokoisen Jukola-paidan (mustan tosin, koska siniset olivat loppuneet). Kadonneet evääkin löytyivät, ilmakuivatut ruisleivät odottivat siistissä pinossa mikron vieressä kotiintulijoita.
Kartan laitan kehykseen, ripustan seinälle ja kaikille jotka kysyvät mikä se on, pidän esitelmän aiheesta: reitinvalinnat.
Kiitokset kaikille joukkueemme jäsenille, kannustusjoukoille, Sippurastilaisille, sekä niille tuhansille minua ennen menneille, jotka tekivät valmiit urat käyttööni.
__________________________________________________________________________________