Huippusuoritus

Nyt napsahti - jos ei ihan huippusuoritus niin aika hyvä sellainen.

Kerron ensimmäiseksi, että Rajakallio on kotikenttäni. Olen hiihtänyt, pyöräillyt, lenkkeillyt ja marjastanut siellä. Asun kartan reunalla. Olen lisäksi järjestänyt siellä useammat kuntosuunnistukset ja ollut kerran jopa kisojen ratamestarina. Tietenkään en tiedä jokaista kumparetta ja jyrkännettä erikseen, mutta monta paikkaa ja mielenkiintoista yksityiskohtaa on tullut tutuksi.

Lähtökohdat 30.9. iltarasteille olivat jälleen huterat. Takana oli viikon verran todella sitkeää flunssaa. Olin edellisenä iltana Tirvan suunnalla kokeilemassa suunnistusta. Jalat pelasivat, mutta muuten olo oli tukkoinen - ihan kirjaimellisesti. Omalla kohdallani tärkein kriteeri siihen voinko lähteä urheilemaan vai on on se, onko kurkku kipeä. Jos kurkku ei ole kipeä voin lähteä, vaikka nenä olisi tukossa tai vuotaisi. Tämä vaatisi pitkälliset perustelut, mutta koska minulla ei ole lääketieteellistä pätevyyttä eikä kukaan jaksaisi sitä lukea, totean vain että näillä säädöillä mennään.

Valitani oli siis B-rata. Kimppaliigan palkintosijat menivät jo sivu suun, eli nyt ei tarvinnut stressata sen suhteen. Startin alkujännitys poistui sillä kun tehtiin lennossa pikku korjaus tulospalvelun nettilinkkiin, joka oli väärässä päivässä. Oma moka sekin: copy-pastella kun tekee niin päivämäärät menevät sekaisin.

K-1:

Kuva on otettu noin 40 m ennen rastia. Eli siinä kohtaa missä on vihreää.



Kompasilla vaan suuntaa ja kohti ykköstä. Ratamestari oli heti laittanut alkuun hankalan rastivälin. Ei mitään kunnollista kiintopistettä ennen rastia. En nähnyt matkalle osuneita kiviä. Vain epämääräisen loivaa rinnettä. Rastin takana oli tie, eli vedin aavistuksen riskillä. Jos menee huti niin ei mene kauas. Olin rastista noin 10m sivussa kun lippu osui silmiin, eli ihan ok aloitus.

1-2:
Kuva otettu punaisen nuolen kohdalla.

Ensin helpot alta pois. Tiedän polun ja sen päästä lähtevän ajouran (keltainen nuoli) , mutta rastipistettä en tiedä. Iso kivi on helppo paikantaa ja sitten pusikko tihenee. Huovilan Sepolta (Sippurastin pj 1984-1988) olen Oravapolkukoulussa oppinut sanonnan: "Kun pusikko tihenee niin rasti lähenee." Näinköhän tässä käy juuri niin? Rasti on violetin nuolen suunnassa. Edessä on pusikko jonka kierrän vasemmalta. Vasta kotona tätä kirjoittaessa huomasin, että siinähän joku raunio. Hyvin on maastoutunut, sillä en huomannut sitä vaikka kävin tutkimassa paikkaa.

Rastin lähellä oli kolme muuta suunnistajaa ja ainakin kaksi heistä jatkoi määrätietoisesti suoraan eteenpäin. Omasta mielestäni olin tullut avoimelta kohti rastia tarpeeksi pitkälle ja käyrän paikka on tässä. Olin siis tarpeeksi pitkällä, mutta kummalla puolella. Koska menin selvästi ison kiven vasemmalta puolelta, päättelin, että olen hieman vasemmalla. Ja niin olinkin. Rastihan oli heti siinä oikealla. Tämä on ollut monelle paha rasti. Alla on kuva härvelistä, jossa kolmen eri B-radan suunnistajan toteutukset samasta paikasta. Yritys ainakin on kova - suomalainen ei prrrr luovuta!

2-3:

Kuva on otettu siinä missä rasiväliviiva ylittää ojan. Hieman avoimempi alue kajastaa jo näköpiirissä.

Melkein pelkkää viherää, eli kompasilla mennään. Hieman rinteen sivua pitkin, sitten ojien yli ja tähtäin on asetettu vaaleanvihreälle. Rastikivi on siinä missä se piti olla.

3-4:

Viistosti polkujen kautta kohti oikeaa paikkaa. Polun vieressä on pari monttua ja siitä kohti taimikossa olevaa kiveä. Alku on mennyt tähän asti ilman erikoisempia ongelmia, mutta ei mitenkään erikoisen nopeasti. Olen vielä nelosella kärkeä jäljessä kuten animaatio näyttää: Katso tästä.

4-5:

Sitten on vuorossa reitinvalintaväli. Tarjolla on kolme vaihtoehtoa: oikealta tien kautta kierto, vasemmalta polun kautta kierto ja suoraan. Suoraan valinnan hylkään siksi, että en tiedä millainen vetelä ryteikkö on pellon vieressä. Polun hylkään siksi, että viimeeksi kun siitä menin se oli aihan hirveää kuraveliä ja tänä kesänä on satanut kolme kertaa päivässä. Tätä samaa polkua pitkin kulki aikoinaan Anjalan puolen pohjoinen laturetkireitti joskus 15 vuotta sitten. Vaikka minua on moitittu siitä, että teen liian pitkiä kiertoja, valitsen silti tien. Sita paitsi jalat tuntuvat oudon kevyiltä. Onko syynä se, että olin viikon tekemättä mitään. Niistän aina kolmensadan metrin välien teelusikallisen vihreää sitkeää räkää (no ehkä liioittelen - niistin vain puolen kilometrin välein), mutta jalat tuntuvat mahtavilta. En jarruta alamäessä vaan pidennän askelta entisestään.

Tievalintaa puoltaa myös se, että rastinotto on helpompi. Hiekkakuopan vierestä rinne ylös. Osuin heti kolmen kiven ryppääseen ja siitä suoraan mäen päällä tasaisella olevalle rastille. Jos olisin tullut suoraan tai polun kautta, olisi mäen päälle kiipeämien pitänyt tehdä "jostain kohtaa".

5-6:

Kuva on otettu about kolmekymmentä metriä ennen kiveä.

Tarkkuutta vaativa väli. Maasto laskee pikkuhiljaa, mutta käyrien muodoista ei saa selvää, ellei niitä jää paikalleen pohtimaan. Olen huomaavinani pienen suon (joka jää juuri reittiviivani alle), mutta muutaman kymmenen metrin päästä näen toisen samanlaisen. Muistan, että olen ollut joskus  jumikuulana rastikiven toisella puolella olevassa maastossa, joten sinne ei parane lipsahtaa. Poikittain olevaa kuviorajaa en muista, mutta seuraavalle eli 6-7 välille osuvan kuviorajan muistan. Olen käynyt sen joskus hölmöilyjen jälkeen vaseten tarkistamassa. Menen siis hieman varmistellen. Poikittainen kuvioraja erottui selvästi ja sitten vaan pitää huomata iso kivi. Naps. Alla kuva poikittaisesta kuviorajasta otettuna kulkusuunnasta vasemmalle. Tulossuunnassa on siis noin 4 m korkeampaa puustoa.

Kyllähän sen erottaa joten kuten kun tarkoituksella sitä kyttäsi, mutta erittäin helposti jää huomaamatta.

6-7:

Suunta seiskalle. Rasti on kumpare pari käyrää alempana. Eli menen suunnalla niin kauan kunnes rinne laskee edessä ja sitten tähystän mitä edessä on.

Näkymä rinteen reunalta alas. Kumparehan se siinä on. Vaikka lippu ei näy, voi kumpareen takaa näkyvästä ylöspäin törröttävästä rangasta päätellä, että siihen on ripustettu lippu.

7-8:

Nyt taas tarkkana. Tihrustan kartasta, että 8 on yhtä käyrää ylempänä kuin 7. Eli otan suunnan ja samalla kiipeän vähän ylemmäs. Suuntaa ei voi pitää, sillä on pakko mennä vähän siksakkia ja väistellä esteitä. Pistän kävelyksi ja kurkin alaspäin. Oikealla näkyy isoa pudotusta, eli niiden on pakko olla kartassa olevia jyrkänteitä. Vähän vielä eteenpäin ja siinähän rasti on.

8-9:

Rinne alas siitä mistä joten kuten pääsee ja tilanne näyttää sen jälkeen tältä.

Tie houkuttelisi vasemmalle, varsinkin kun sieltä tullessani väkeä juoksi vastaan. 

Päätän oikaista, sillä loppuosalla pitäisi juosta melkein takaviistoon. Kiintopisteenä on pellon kulma. Siinne saakka pusken väkisin. Suuntaa pitää korjailla kaiken aikaa ja tummavihreästä kaistaleesta läpi päästäkseen pitää tehdä kaksin käsin töitä. Parissa kohtaa kun eteneminen meni ihan ryömimiseksi tuli mieleen, että oliko tämä väärä valinta. Pelto näkyy, vaikka lipsahdin aika kauaksi siitä. Loppu välistä olikin sitten selvää.

9-10:
Suoraan vaan tien yli ja rastille.

10-11:

Tässä on hyvä ja selkeä tapaus siitä miten käyriä käytetään suunnistuksessa. Kyllä - minäkin yritän saada niistä selkoa.

Kartassa on siis kaksi ympyröityä mäkeä ja rinne joka laskee etuoikealle. Alla sama paikka kuvattuna siitä mistä alamäki alkaa. Punainen viiva on sama kuin ylläolevassa kartassa. Luonnossa muoto erottuu tosi hyvin, mutta kameran kuva latistaa sen (tämähän on vain 2D-kuva).

Suunta kahden mäen väliistä kohti rastia. Kartassa näkyy kiviaidan merkki rastiväliviivan vasemmalla puolella. Olen käynyt joskus ihmettelemässä sitä. Paikalla on irtokivistä ladottua aitaa. Avoimen läntin vieressä kasvaa myös pari kituvaa viinimarjapensasta. Vaikka en kokonaista sokkelia löytänytkään, olen varma, että paikalla on joskus ollut talo.

Rasti on kahden kivenjärkäleen takana jyrkänteellä. Isot kivet ovat tutut, sillä olen muistaakseni itse laittanut joskus jommalle kummalle niistä rastin. Vaikka välille on tallautunut hieman uraa, on kuivahtaneessa ja lakoutuneessa ohuessa heinässä tosi hankala juosta. Kaiken aikaa pitää varoa, että ei menen nenälleen - varsinkin kun pitää käyttää lukulaseja, joilla ei näe omia jalkojaan.

 11-12:

Sitten on vuorossa tämän metsän ihmeellisin paikka. Yökupissa on joskus ollut melkein sama väli. Silloin kävi niin, että hukkasin itseni täydellisesti. Juoksin traktoritien tien yli huomaamatta sitä ja olin 300 metriä sivussa kokonaan väärällä mäellä. Nyt paikka on hakattu, joten maisema on täysin vieraan näköinen. Yritän päästä ajouralle (punainen nuoli), joka vie tielle, mutta kovasta punnertamisesta huolimatta valun vasemmalle. Menin siis siitä kaikkein risukkoisimmasta kohdasta. Ei voi minkään. Alla kuva ojalta menosuuntaan. Kuvassa pitäisi näkyä jossain ajoura.

Tien mutkasta nousin mäelle. Useampi näytti kiipeävän suoraan mäkeen ja ainakin yhden tapauksen tiedän joka juoksi reilusti vasemmalle mäen suuntaisesti. Molemmat huonoja vaihtoehtoja. Minä menin alla olevan kuvan mukaisesti, siinä sattui olemaan traktorin jäljet eikä tarvinut aitoa risuja.

12-M:

Täma on 1:1 sauvarinneharjoituksen loiva loppupätkä. Uskokaa tai älkää, mutta jalat tuntuvat vieläkin kevyiltä. Vedän siis maksimisykkeellä koko mäen ylös asti aina maalileimasille saakka.

Kotikenttäedusta on hyötyä. Vaikka yksityiskohdat eivät ole tuttuja pystyy isompia kokonaisuuksia hahmottamaan helpommin. Kotikenttäedusta saattaa olla myös haittaa. Jos luulee muistavansa jokun paikan ja ryntää sinne puolihuolimattomasti, saattaa käydä köpelösti mikäli muistikuva ei olekaan oikein.

Harmittavan vähän oli osallistujia Rajakalliolla. Sää oli mainio: poutaa ja lämmintä. Ei paarmoja, ei hirvikärpäsiä eikä porottavaa auringonpaistetta. Monipuolista suunnistusmaastoa ja mielenkiintoisia suunnistustehtäviä. Kannatti tulla.