Juhlistin itsenäisyyspäivää Suomi-väyläsuunnistuksella. Suomi on iso maa ja Kouvola on iso kunta. Anjalan Takamaalta tulee Vuohijärvelle ja takaisin 99 km, mutta aina kannattaa suunnistaa jos siihen on mahdollisuus.
Väyläsuunnistus on taitoharjoituksista armottomin. Se päihittää jopa käyräkartan. Jos käyräkartalla tarkka sijainti hukkuu, aina voi vetää urakalla seuraavalle mäelle. Käyräharjoituksessa on maastossa yleensä myös rasteja tavalla tai toisella merkattuna, joista saa itsensä määrävälein paikannettua.
Väyläsuunnistuksessa pitää olla kaiken aikaa kartalla. Jos tipahdat, olet hukassa. Sivuille ei voi vilkuilla. Vaikka vieressä näkyisi iso mäki, jyrkänne, järvi tms. sitä ei ole kartassa. On vain sinä ja väylä.
Tämän kertaista väyläharjoitusta oli vaikeutettu vielä sillä, että kartasta oli poistettu osa symboleista eli kaikki tiet, urat ja polut. Ehkä on silti olemassa yksi vielä tätäkin vaikeampi harjoitus se on väyläkäyrä, ja se kun laitetaan vielä pimeälle, niin itku tulee varmasti.
Itärajaa alas ja länsirannikkoa ylös. Ensimmäisen kerran laidat kolisi Kuhmon-Lieksan paikkeilla. Mitään sanomaton kohta, ja edessä vasemmalla piti olla kapea poikittainen suppa. Sain korjattua nopeasti.
Kuten näkyy Kaakkois-Suomessa meni reilusti sivuun väylältä. Ei mitään kiintopistettä, pelkkää valkoista. Tiukka suunta olisi pitänyt ottaa jo aukolta ja pitää se. Nyt ote lipesi käyrien jälkeen. Suuta oli suunnilleen oikea mutta rinnettä kivutessa tuli sivuttaissiirtymää.
Turun kohdalla tipahdin kartalta hetkeksi. Vihreä oli niin tiukkaa, että suuntaa oli mahdoton pitää ja kun lopulta pääsin ulos, piti tovi miettiä, että missä olen. Onneksi kuviorajan kulmasta sain kiinni.
Käsivarressa oli suurimmat ongelmat. Menin aukoon, mutta tulin pois väärästä kohtaa. Kaarsin oikealle, mutta mikään ei täsmännyt. Isoja kiviä näkyi siellä täällä, mutta mikä on mikä? Päätelmä oli se, että poistuin aukosta väärästä kohtaa. Eli kävin hakemassa aukosta uudestaan vauhtia ja nyt oikea kukkula löytyi. Se oli selvästi lännempänä kuin ensin luulin. Vielä tämän jälkeenkin erittäin vaikea kohta. Vieressä oli todella korkea rinne, mutta kartassa sitä ei ollut. Kiviä oli paljon, mutta nekin ilmeisesti kaikki väylän ulkopuolella. Ja käsivarren pohjoispuolella oleva aukko oli mitä oli.
Ratamestarille on sattunut pieni lapsus. Jostain syystä hän on käyttänyt vuonna1947 vahvistettuja rajoja, vaikka paremmin aiheeseen olisi sopinut tietysti Tarton rauhan rajat.
Ja tältä se sitten näyttää:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti