Viikko 33

Viikko oli yhdella sanalla sanoen: rankka.

MAANATAI

Maanantaina Anjalan Liiton suunnistusmestaruuskisat Huhdanniemessä. Radan pituus oli 4.4 km ja aikaa meni 53 min. Heti ykköselle pummi ja kunnon hakemista. Tämä oli toistaiseksi kesän vaikean rata. Pienipiirteistä notko-kumpare-avokallio-rinne -sekamelskaa. Pelkkää mäkeä eikä polkua päässyt hyödyntämään kuin vähän. Kaiken lisäksi risukkoa ja puskaa yli kiintiön. Onneksi ikähyvityksiä tuli niin paljon, että tuloksena oli peräti kolmas sija. Voitin keskikokoisen lasiastian ja valitsin sen lisäksi kineesiologisen teippipakkauksen, jossa oli neljän erivärisen teippirullan lisäksi dvd.


TIISTAI

Tiistaina Mielakan iltarastit. Ei se niin paska maasto ole kuin taisin maalissa tokaista. Suoritus oli paska. Kiersin mäen kun piti mennä suoraan ja menin suoraan mäen yli kun piti kiertää. Sen olen Miekalan mäestä oppinut, että polkuja en kannata laskea. Jos on menossa johonkin suuntaan, eikä heti saa selville mikä polku on mikä, kannattaa hierominen jättää ja lasketella vain sinne päin. Jos ei käyristäkään saa selvää, jotain isompaa ja selvempää tulee kyllä vastaan. Maastopyöräilijät ovat lisäksi tehneet lisää uria pitkin rinteitä, joten polkujen mittailu on epätoivoista hommaa.

Mielakan pitkän välin animaatio rastiväliltä 8-9 yhteislähdöllä, ei siis todellinen tilanne, vaan pelkästään tämän rastivälin vertailu. Vaihtoehtoja on käytännössä kaksi: suoraan mäen yli ja oikealta kiertäminen. Valitsen kiertämisen sillä mäen kipuaminen suoraan ei houkuttele. Rinne kasvaa paksulti horsmaa, joten tasainen pururata maistuu paremmalta. Rastipiste on jyrkänne. Taputtelen menemään ja vilkaisen uudestaan määritettä. Rasti on jyrkänteen päällä! Hyvä huomio. Jos olisin juossut pururataa rastille saakka, olisi viimeisen 20 m matkalla pitänyt kiivetä ylöspäin 40 m. Menin siis tietä pitkin mäkeen ja sieltä jyrkänteen päälle. Niin näyttävät tehneet kaikki muutkin härveliin piirtäneet. Vaikka matkaa tuli hiukan enemmän jalkoihin se kävi silti vähemmän, eli mielestäni tein oikean valinnan.


KESKIVIIKKO

Keskiviikkona Palaneenmäelle (kuva yllä). Kakkoselle saakka suunnistus sujui. Kolmoselle huono suunta, joka vei hieman liikaa oikealle. Juoksin ajouraa, jota ei ole karttaan merkitty eli aikahukka tuli käytännössä liian pitkästä matkasta. Puolivälissä jalka alkoi painaa ja ylämäkiin oli pakko vaihtaa ykköselle. Mustikanvarvut pitenevät samaa tahtia kun matka etenee ja samalla vauhti hiipuu. Hitaasta vauhdista huolimatta useampia pieniä "väkäsiä" reittiviivassa ennen rastia. Esim.11:lle kiersin jyrkänteen ja kiven välistä kuusen oksien alta kontaten, jotta pääsin takaisin samaan paikkaan jossa jo melkein olin. Suoraan juosten olisin ollut rastilla minuutin aiemmin vaikka matkaa minulle tuli vain noin 18 m enemmän kuin suoraan menneillä. Hienoa maastoa ja tietäkin pääsi juoksemaan useita kertoja. Vahinko vain että suurin osa tiepätkistä oli pituudeltaan sen 2,5...3 m eli sen mitä tien ylittäminen kesti. Tämä oli toistaiseksi kesän raskain juoksu.


TORSTAI

Torstaina valitani Puhjonrannassa oli B-rata.

Vaikka monet pitävät hyviä marjapaikkoja salaisuuksina, tänä taitaa olla julkinen salaisuus. Alla tämän viikon B-radan alku. Viime vuonna rastien 1 ja 2 välimaaston paikkeilla oli puolukoita enemmän kuin missään olen nähnyt. Vaikka vuosi sitten Puhjonranassa oltiin noin viikkoa aiemmin kuin tänä vuonna, puolukat olivat silloin syötäviä. Maasta kaapaten niitä tuli kerralla puoli kourallista. Söin useamman kourallisen samalla kun menin eteenpäin. Vaan mitä näinkään tänä vuonna samassa paikassa! Ei puolukan puolukkaa. Ei edes yhtään raakiletta.


HEINÄTÖISSÄ

 
Todisteeksi niille, jotka epäilevät, että minulla ei ole muuta elämään kuin suunnistus, kerron tässä viikon kohokohdan. Sain pitkään käyttämättömänä olleen Aktiv Sprinter -merkkisen niittokoneen toimimaan. Laite on ruotsalaista alkuperää ja valmistettu joskus 1980-luvulla. Vaikka se kiinnitetään kolmipistenostolaitteeseen siinä ei ole varsinaista työntövartta lainkaan.
 

Työntövarren paikalla on säätötanko (kuvassa nro 1), jolla säädetään terän etu-taka-kallistusta. Tanko ei siis pidä laitetta kiinni traktorissa vaikka äkkiä katsottuna niin vaikuttaisi olevan. Laitteen tasapaino nojaa kokonaan tuen varassa vasemman vetovarren alapintaan (2). Ainutlaatuinen rakenne, jota en ole nähnyt missään muussa maatalouskoneessa. Tästä asetelmasta seuraa se, että kun vehjettä irrottaa tai kiinnittää traktoriin, vetovarret pitäisi saada aivan maanpintaan asti, jotta härvelin paino asettuisi suoraan maahan. Muuten jousi (3) jää jäännitykseen ja kun varret lyö irti tapeista hökötys meinaa kaatua johonkin satunnaiseen suuntaan. Asetelma tuntuu samalta kuin pallogrilli olisi jumppapallon päällä. Ihmettelin aikani miksi ihmeessä tämä on näin vaikeaa, kun keksintö ei seiso omalla ainokaisella tukijalallaan. Ratkaisin ongelman siten, että tein sille pyörillä olevan alustan. Härveli on sen päällä korkeamalle maan pinnasta ja painon saa laskettua siihen. Silloin vetovarsille ei tule painoa ja ne saa irti tapeista kevyesti - eikä aparaatti heitä itseään selälleen alle puolessa sekunnissa (nimim. kokemusta on siitäkin).

Varsinainen ongelma  koneessa oli terä.

Ensin niittasin puuttuvan terälapun paikalleen. Uusi lappu erottuu kuvassa keskellä hieman sinertävän värisenä. Mitenkään itseäni kehumatta pidän niittausta erittäin onnistuneena. Sitten oioin kaikki vääntyneet terälaput suoriksi. Rättilaikalla hioin vielä pyöristyineiden lappujen reunat teräviksi.

Yksi sormi oli väärän mallinen. Väärä sormi on ylläolevassa kuvassa vasemman puolimmaisin. Sen kärki on hieman koholla. Jos katsot kuvaa, huomaat, että terälapun yläpinnan ja sormen hahlon välissä oleva rako on pienempi kuin muilla lapuilla.  Leikkupintojen väliin jää rako (siis lapun alapuolelle) ja siksi tämä kohta tahtoo silloin tällöin kerätä itseenä heinää joka jumittaa leikkuuta. Koska sormea ei voi muotoilla, siirsin sen keskeltä aivan reunimmaiseksi. Alkuperäinen sormi on hukkunut johonkin ja se oli korvattu tällä väärän mallisella. Nyt tämä väärä yksilö on laitimmaisena ja jos se ei leikkaa kunnolla se ei häiritse niin paljon kuin keskellä terää. Löysin kyllä liiterin perukoilta ämpärillisen sormia, joista osa oli käyttämättömiä, mutta yksikään ei ollut tähän terään sopiviaa mallia.

Lisäksi huomasin, että terän varren kiinnityskohdassa oleva leveä lappu (en tiedä osan nimeä) oli kiinni vain yhdellä niitillä. Lisäsin toisen niitin ja nyt sekin pysyy kunnolla kiinni. Terä meni voitelematta paikalleen yksinkertaisesti kevyesti työntämällä. Vaikutti hyvältä, sillä terän pois ottaminen vaati kahdella kädellä moskalla hakkaamista. Sitten vain nippoihin rasvaa ja tippakannulla terä liukkaaksi. Ja KAS: se toimii! Heinä kaatuu. Ääni joka koneesta lähtee on karmea, mutta sen osan korjaamiseen minulla ei ole sopivia varaosia.

Nykyaikaiseen lautasniittokoneeseen, joka on toiminnaltaan idioottivarma vehje, verrattuna tämä sorminiittokone on melkoinen hirvitys. Kaiken pitää olla kohdallaan, heinä ei saa olla laossa ja tuulen suuntakin vaikuttaa siihen lähteekö luokoa syntymään vai meneekö aparaatti tukkoon.

Tämä on ihan harrastus. Tuskin kukaan kuvitteli, että lähden tällä urakoimaan: Niitän joutomaan, jos sitä vaikka tarvitaan iltarastien parkkipaikkana tulevaisuudessa. Niittämätön paksu heinä kulottuu eikä maadu hetkessä, varsinkaan jos talvella ei ole kunnolla lunta. Niittämätön heinä on koko seuraavan kesän sekasotkuna pystyssä niin tiukasti, että siitä ei pääse henkilöautolla kunnolla läpi. Ja se on todella ruman näköistä.


ACTION!

Sitten oli vielä viikon loppuverryttelyn vuoro eli sunnuntainen Action Run Utissa. Vuoden takaisesta runista jäi mieleen se, että lihaskuntoa olisi hyvä olla olemassa. Kuten olen tuhannesti kertonut, ei ole vielä löytynyt sitkeästi etsimisestä huolimatta keinoa, jolla lihaskuntoa voisi mielekäästi kohentaa. Näillä samoilla surkastuneilla muskeleilla oli siis pakko startata matkaan.

Taktiikka oli vetää alku vähän lujempaa, että en jää ruuhkan taakse, joka muodostuu motivaatiomonttuun. Montussa rinne on niin jyrkkä, että ilman köyttä sitä ei pääse ylös. Vedinkin ensimmäisen kilometrin mielestäni reipasta vauhtia. Katsoin onneksi kelloa vähän ennen monttua ja vauhti oli 4.10 min/km. Huh. Aivan liian lujaa ja niinpä montun päältä, kun olin ensin tyhjentänyt tossut hiekasta, jatkoin vauhtia joka oli noin 5 min/km. Olin melkein koko matkan montun jälkeen omassa yhden henkilön ryhmässä. Välillä joku vilahti edessä ja vesiesteeltä pois tullessa näin vastaan tulevaa väkeä. Vasta lopun esteradalla yksi nuorempi mieshenkilö meni ohi. Muuten taivalsin koko matkan käytännössä yksin. Harmi sisänsä, sillä kirittäjistä on aina apuja.

Tässä joku, jolla on vihreä paita, sininen hikinauha, kaksitehosilmälasit, keltamustat nappulatossut ja joka tuli parkkipaikalle valkoisella Kamuxilta ostetulla 1,4 TSI Skoda Octavialla, punnertaa Utin linnoituksen sisälle viritettyä estettä.

Etukäteen eniten pelotti espanjalainen pöytä. Pääsin siitä yli toisella yrittämällä! Tulokset ovat täällä. Olin kymmenes ajalla 74:35. Ja pääsin läpi - tai siis - ylitin kaikki esteet hyväksytysti. Olen oikein tyytyväinen sijoitukseeni, aikaan ja siihen että polvet kestivät sikaimaiset konttaus- ja ryömimisesteet.Ainoa mikä jäi harmittamaan oli se, että arvontapalkintona ollut telkkari ei osunut tälläkään kertaa kohdalle.

Värälän iltarastit

Värälä on yksi Suomen historian merkittävimpiä paikkoja. Venäjän ja Ruotsin suurvallat ovat neuvotelleet vanhoihin aikoihin ruudinkäryssä rajalinjoista ja pieni Suomi likistyi siihen väliin. Värälässä on saatu aikaiseksi jonkinlainen sovinto vuonna 1790 ja siitä muistona on Värälän rauhankivi. Näistä mielenkiintoisista tapahtumista löytyy Wikipedian lisäksi tietoa esim. Anjalan ja Elimäen historiakirjoista. Kyseiset opukset löytyvät kirjastosta. Täytyy tunnustaa, että aivan kokonaan en jaksanut näitä tiiliskiviä lukea läpi, sillä teksti ja ulkoasu on rasittavan vanhanaikaista. Pieni nuorennos ja väritys tekisi paikaillishistoriaan tutustumisesta helpompaa.

Värälän iltarasteilla minulle lyötiin nenän alle A-radan kartta kyselemättä. Sitähän se sitten oli lähdettävä suunnistamaan. Tällä kertaa tarjolla oli rastirallia. 6,1 km ja 26 rastia. Kaikki välit lyhyitä ja vain yksi väli, jossa oli pientä reintinvalintaa.

Värälän maasto on kovin kaksijakoinen. Ensin on harvaa mäntykangasta, jossa juokseminen on nautinto ja sitten on täysin umpivihreitä viidakoita, joissa nokkoset polttavat kainalot.

Tässä muutamia mielenkiintoisia tai muuten kommentin arvoisia rastivälejä. Jos minulla olisi Gopro-kamera tai vastaava, kartan ja maaston vertaaminen kävisi näytöllä sutjakasti. Mutta kun ei ole, niin selostan tapahtumat ja havainnot näin sanallisesti.

K-1:

Melkein kuin olisi nurmikolla juossut. Alkumatkalla ei mitään kiintopistettä. Sitten kuviorajan ylitys ja mäntytaimikkoon. Rasti on laakea kumpare joka on...niin missä? Huomasin kartassa rastin oikealla puolella pyören kuviorajan rajaaman alueen. Se löytyi maastosta kun nosti leukaa: muutamia pitkiä mähtyjä taimikon keskellä. Suunta niiden vasemmalle puolelle ja sinne se napsahti rastille.

6-7:

 Suunta ja sitten vaan mahan alus jalkoja täyteen. Ensin ajattelin, että kaarran tielle ja sitä myöden lähestyminen rastille, mutta kanevikko oli niin matalaa, että lasettelin menemään suoraan.

11-12:

Välin alkuosa oli selvää. Ehkä olisisi pitänyt mennä risteyksestä toista kautta, mutta lopputulos olisi ollut silti sama. Rasti on pieni suppa. Kun olin viittä vaille rastilla, edessä oli läpitunkematon vattupusikko ja sen takana kanjoni, jonka pohjaa ei näy. Tarkistin kahteen kertaan, että kartta on oikein päin ja että olen oikeassa paikassa. Kyllä olen. Parista kohtaa yritin kokeilla miltä rinne tuntuu, mutta ei mitään mahdollisuuksia. Tämä näkyy kaarteluna viivassa. Sitten näin kun joku kompuroi montun pohjalle ja uskalsin mennä perään. Oli se siellä. Rasti oli rotkon pohjalla. Kartta on niin viattoman näköinen, mutta luonnossa paikka on ihan muuta. Ja pitihän sieltä päästä vielä ylös, mutta se on kokonaan toinen juttu.

13-14:

 Harvoin onnistuu näin suoraan eteneminen.

17-18: Tässä ainoa väli, jossa ratamestari tarjosi jonkinsortin reitinvalintaa. Oma valintani perustui pelkästään tuuriin. Eli ensin puskin suoraan rastilta polulle siitä mistä joten kuten pääsin. Polun toisella puoella oli ihan läpitunkematon seinämän kasvillisuutta, joten päätös oli selvä. Oikean kautta kiertäen ja ajouraa hyödyntäen. Tässä animaatio siitä miten eri tavoin tämä väli oli toteutettu. PekkaY (salanimi?) vetää miehekkäästi täysin suoraan ja on kolmanneksi nopein.


22-23:

Nämä tällaiset välit ovat kaikessa järjettömyydessään oikeastaan ihan hauskoja (kunhan niitä ei ole ihan joka kerta). Ensin penkan juurelle. Katsoin ensin miltä vaikuttaisi jos kiertäisin oikean kautta. Nokkosta, vattua ja horsmaa eikä minulla ole haarniskaa mukana. Jospa siis kiipeän, niin tulee samalla katsottua vähän maisemia. Tämä Värälän murskeen louhos on sikäli tuttu paikka, että olen pyöräillyt Värälän kaikki polut ja tiet läpi ja olen käynyt myös tässä kivilouhoksessa aiemminkin. Kiipesin noin puoliväliin rinnettä ja huomasin, että paikalle oli kipattu jotain joka oli kovin irtonaisen tuntuista. Oli pakko pakittaa, etten tipahda johonkin metrien syvyiseen onkaloon ja huku sinne koko pituudeltani. Etsin kovaan maata alle ja kiipesin ylös. Samat sanat alas mennessä, mutta toisessa järjestyksessä. Nopein reitti olisi varmaan ollut se, jos olisi kieränyt koko työmaan lännen puolelta kokonaan teitä pitkin.

26-M:

Nopeasti tielle ja sitä pitkin maaliin. Näin teoriassa. Onneksi en ollut ensimmäinen tällä välillä niin, oli hieman tallattuna jälkiä. Karttaa voi laittaa ison kiven ja tien välille tumminta vihreää mitä tulostimesta löytyy.

Lopuksi tossujen ja paidan vaihto ja loppuverkka pyöräillen kotiin. Yllättävän hyvin meni sijoituksellisesti, vaikka paikoin tuntui maastossa, että en liiku mihikään. Tosin kärjelle häviän sen yli 3 min/km, sille ei mahda mitään.

Kiitos ratamestarille mielenkiintoisesta iltapuhteesta.

P-Rastit

Yleistä P-rasteista.

Kouvolan suunnistajien iltarasteilla kokeiltiin polkusuunnistusta edellisenä vuonna. Tämä ei siis ollut lyhyt ja tuttu Polku-rata (joka nyt on nimetty D-radaksi), vaan reilusti pitkä suunnistusrata, joka eteni pelkästään polkuja pitkin. Helppoa ja vauhdikasta suunnistusta henkilöille, joilla on juoksukuntoa, mutta suunnistustaito on hieman heikommissa kantimissa. Polkusuunnistuksen "suosio" yllätti. Se ei kelvannut kenellekään. Tavalliset iltarastisuunnistajat haluavat oikeaa suunnistusta ja polkujuoksijat eivät ota karttaa käsiinsä. Polkujuoksijat haluavat edetä valmista viitoitettua reittiä ja maksaa sitä 40 euroa. Polku-suunnistus jätettiinkin ohjelmasta pois melko pian. Turhaa työtä oli turha tehdä.

P-rastit ova kaukaisesti sukua polkusuunnistukselle. Kartassa oli lähtö, reitti ja maali - ei muuta. Maastossa on siellä täällä polkujen varsilla rasteja. Kaikki oikean reitin varrelle olleet rastit piti leimata. Muita rasteja ei saanut leimata, muuten tulee sakkominuutteja. Nämä tiivistetyt ohjeet riittivät suunnistajille. Vanhempi väki muistanee viivasuunnistuksen, joka on P-rastien isosetä.


Suunnittelua ja piirtämistä. 

Ratapituudet 2,4,6 ja 8 km oli haarukoitu siten, että ne ovat hieman pidemmät kuin vastaavat iltarastiradat. Reittihän on pelkkää polkua ja ylimääräisiä mutkia ei tarvise tehdä. Mäkiä on tietysti matkalla, mutta nekin pistellään menemään polkua pitkin eikä kanervikossa tai puskassa. Tarkoitus oli ensi alkuun tehdä ratoja kilometrin välein, mutta totesin sen menevän liian monimutkaiseksi.

Maaston valinta oli helppo. Anjalan urheilukentän maastossa on polkuja riittävästi ja kartta on tiptop. Bonuksena vielä selvät parkkialueet, helppo opastus ja seinästä saatava 230 V.

Piirsin Ocadilla karttaan lähdön ja maalin sekä näiden välille viitoitusviivan. Reitin pituus tuli siitä suoraan. Piirsin kartalle myös maastoon laitettavat rastit, mutta en lisännyt niitä yhdellekään radalle. Näin sain reitin pituuden pysymään siinä mikä sen piti olla. Neljän radan sommittelu samaan pohjaan samalla värillä on mahdotonta, kun karvalakkimallin Ocadissani ei pysty vaihtamaan symbolien värejä. Niinpä jokaiselle radalle oli tehtävä oma tiedosto = nelinkertainen työ. Tein ensin yhden radan kaikkineen rasteineen ja kopion sen neljäksi, jotta rastipisteet ovat varmasti samat. Tässä kohtaa tuli selväksi, että kahdeksaa rataa ei kannata yrittää tehdä, muuten menen itse sekaisin.

Korpelan mäen päällä on mahdottomasti polkuja. Ne ovat kaikki tunnistettavissa kun tarpeeksi kauan seisoo paikoillaan ja miettii. Jotta niitä pystyisi hyödyntämään kunnolla kartan mittakaavan pitäisi olla luokkaa 1:2500. Kymppitonnin mittakaavalla reittin mutkittelua ei pysty kunnolla piirtämään. Lopputulos oli 1:7500, jossa isoin rata mahtui juuri ja juuri A4:lle ja mäen päällä olevaa tiheintä polkuverkostoa pystyi vielä joten kuten lukemaan kartalta.




Ensimmäinen koevedos tehtiin reittiviivalla, joka oli piirretty läpikuultavalla oranssilla värillä. Polut erottuivat hyvin, mutta mustilla yhtenäisillä teillä reitti katosi mustan värin alle. Reitti oli siis pakko tehdä perinteisellä violetilla. Se puolestaan peitti alleen polun kokonaan, mutta musta tie jäi näkyviin. Läpikuultavaa viivaa ei voi siirtää tien viereen, koska silloin reitin seuraaminen menee risteyksissä vaikeaksi. Vaikka kapea polku ei violetin viivan alta erotu, pääasia on kuitenkin se reitti, joka menee juuri siitä missä viitoitusviiva paperilla on.

Ennen varsinaista tulostusta rastit saa kartasta pilloon yksinkertaisesti merkkaamalla ao. symbolin piilotetuksi. Sitten vaan kartat tulostukseen. Digipaino Seppo Talja hoitaa homman todella nopeasti ja sain karttaniput itselleni jo seuraavana päivänä.

Tässä kartat ja rastien paikat pdf-tiedostoina:
P2-rata
P4-rata
P6-rata
P8-rata
Rastit (huom mittakaava on muistaaksei noin 1:2500, eli kovasti suurennettu)


Toteutus.

Keskiviikollle oli luvassa päivälle sadetta. Vein rastit paikoilleen jo aamulla ja juuri ennen sateen alkua. Kun iltapäivä ja H-hetki koitti sää selkeni ja lopulta aurinkokin paistoi.

Etukäteen olin kokeillut miten loppuaikaa muutetaan E-resultissa jos sakkominuutteja tulee. Ratatiedot syötettiin etukäteen koneelle ja sisäänluvussa valittiin oikea rata. Sitä myöden selvää.





He joilla oli kaikki oikein olivat selviä tapauksia. Puuttuvat leimat olivat myös selviä tapauksia. Kone herjasi niistä ja ne merkittiin hylätyiksi. Ylimääräisistä leimoista kone ei herjaa (miksi ei?) ja ne jäivät odottamaan lopullista käsittelyä siksi kunnes hässäkkä taantuu.

Kun viimeinen suunnistaja oli maalissa tarkistimme leimat, ja jos oli ylimääräisiä leimoja, muutettiin loppuaikaa lisäämällä siihen tarpeelliset sakkominuutit. Tai jos ylimäärisiä leimoja oli 3 kpl tai enemmän suoritus merkittiin hylätyksi.

Ongelmaksi muodostui se, että nämä jäkikäteen tehdyt muutokset eivät päivittyneetkään nettiin. Kukaan ei ole ilmeisesti koskaa tarvinut moista ominaisuutta? Oikeissa kisoissa käytetään järempiä työkaluja, jotka mahdollistavat tämän kaltaiset "säädöt". Esim. rastireittiradan sakkominuutit eivät ole ongelma Pirilän ohjelmalle.

Tunnin protestiajan jälkeen yksijäseninen jury, jonka jäsenet koostuivat ratamestarista, päätti yksimielisesti, että 1 ja 2 ylimäärisen leimauksen tehneet saavat sakkominuuttinsa anteeksi ja loppuaika on se mikä se maaliintullessa oli. Olkaatten hyvät arvon suunnistajat.


Rastipisteet vs. reitit.

Eniten palautetta tuli rastista 139, joka oli rastina radoilla P4 ja P6.

Yllä kuva P4 ja P6 radoilta. Turkoosi nuoli osoittaa kuljettavan reitin niin päin kuin se suunistajalle näkyi. Rastin etäisyys oli 45 cm hiekkan reunasta eli siis lähimmän tieksi katsottavan alueen reunasta. 

Yksikään reitti ei mennyt kuvassa olevasta nuolesta etuviistoon oikealle puolelle olevaa tietä pitkin. Jos menit sinne menit väärää reittiä.

Sama paikka kartalla. Tulosuunta alhaalta turkoosin nuolen suuntaisesti.

Ja sama paikka siten, että oikea reitti on merkitty ohuella turkoosilla värillä. Tien muoto ja kivi, jonka vieressä oleva rasti oli, hahmottuu  nyt paremmin. Kulkusuunta siis alhaalta ylös.

Selvä tapaus?







Kartassa ei tässä kohtaa ole kuin yhden tien leveys - ei kahta tietä rinnakkain vaikka luonnossa hiekka-alue onkin selvästi leveämpi kuin ura sitä ennen. Tämän takia ratamestari (=minä) päätin, että lippu siinä kohtaa on sellaisessa paikassa, että se kuuluu leimattaviin rasteihin. Pitää myös huomata se, että rasti voi olla polun/tien kummassa reunassa tahansa. Jos juoksee tiukasti oikeaa reunaa etäisyyttä rastiin tulee metritolkulla, mutta sille ei voi mitään. Eriäviä mielipiteitä asiasta esitettiin, mutta enemmistö oli kuitenkin leimannut tämän paikan oikein. Tosin muutama suunnistaja oli leimannut tällä rastilla, vaikka heidän reittinsä meni kokonaan kiven toisella puolella olevaa tietä pitkin selvästi rastista erillään (ei näy valokuvassa).


Toiseksi eniten palautetta tuli rastista 146.

Rasti (paikka merkitty turkoosilla nuolella) oli liian liian lähellä risteystä. P2, P4 ja P6 -radoilla se ei ollut ongelmia. Näillä radoilla reitti meni selvästi rastin sivuitse. P8 rata (kuvassa yllä) tuli toisesta suunnasta ja reitti kääntyi juuri ennen rastia vasemmalle. Paikka oli selvä aamulla kun vein rastit paikalleen, mutta viidenkymmenen suunnistajan jälkeen heinä ja lupiinit tallautuivat sen verran, että se enää ollutkaan niin selvä.

Rasti 146 ei ollut P8-radalla. Tämän asian vahvisti kartan tehnyt henkilö. Rasti oli kuitenkin liian lähellä risteystä ja aiheutti epäselvyyttä. Sen olisi pitänyt olla edes pari metriä enemmän jompaan kumpaan suuntaan. Yhtä kaikki - kun sakkominuutteja ei ynnätty aikoihin, niin käytännössä tämä rasti ei tuottanut vahinkoa kuin muutamille henkilöille.

Näiden kahden edellä selostetun rastin lisäksi puuttuvia ja ylimääräisiä leimoja tuli sieltä täältä, mutta ne olivat selviä tapauksia. Suoralla polulla oleva rasti jää leimaamatta jos juoksee rastin ohi väärää polkua.



Yhteenveto.

P-rastien järjestelyissä rastien vienti ja haku sujuu selvästi nopeammin kuin tavallisilla iltarasteilla - luonnollisesti kun umpimetsässä ei tarvitse tarpoa. Viennissä meni aikaa tunti yhdeltä henkilöltä kun apuna oli auto, ja poishaussa aikaa meni 40 min kahdelta mieheltä jalkaisin. Tiedostojumppaa on selvästi enemmän.

Osallistujia oli 99. Sateiselta näyttänyt ilma tietysti tiputti arkajalkoja ja hienohelmoja pois. Kelihän oli sitten erittäin mainio, eli aina kannattaa tehdä päätös lähteä suunnistamaan oli keli kotona tai työpaikalla mikä tahansa. Pelipaikalla se saattaa olla aivan toinen.

Lyhyttä 2,3 km mittaista rataa meni eniten. Karttoja meni 1 kpl enemmän kuin niitä oli tulostettu. Ilmeisesti pidempiä ratoja vierastettiin siksi, että niiden pituus vaikutti itseisarvona niin isolta. Jos suunnistaa iltarasteilla A tai F rataa, joka on sen noin 6-7 km. tulee juostuksi matkaksi silloin helposti reilusti yli 7 km. Eli rasittavuudeltaan ja juostun matkan mukaan määriteltynä P8-radan 8 km eli ollut mitenkään erityisen paljon.

Yllättävän paljon on säätöä tämänkaltaisessa tapahtumassa. Kuvitelkaa millainen hierominen on tarkkuussuunnistuksen jäjestäminen. Siinä joka ikinen rastilippu pitää sijoitella 10 cm (kymmen senttimetriä) tarkkudella maastoon. Siihen verrattuna P-rastit olivat ihan juosten kustut.


Loppufiilikset.

Yleisesti ottaen suunnistajat suhtautuivat positiivisesti P-rasteihin.

Tiiviimmät pienryhmät puivat suorituksiaan liki parinkymmenen minuutin verran vaunun edessä. Ratamestarin näkökulmasta mukavaa on se, että keskustelua tosiaan syntyi. Lievästi harmittaa, että käytetyt ohjelmat eivät taipuneet shown läpivientiin niin hyvin kuin olin luullut ja, että osallistujien määrä jäi yhtä alle sadan.

Osallistujia olisi mahtunut mukaan siiis enemmänkin. Näissä normaalista poikkeavissa tapahtumissa on jostain syystä ollut vuosien saatossa aina selvästi vähemmän väkeä kuin normi-tapahtumissa ( poikkeus vahvistaa säännön: 19.7.2017). Miksi ihmiset vierastavat niitä? Minua kaikki erikoiset jutut kiinnostavat ja käyn niissä mieluusti. Vaaditaan ilmeisesti jotenkin vinoon kasvanutta persoonaa, että tykkää muustakin kuin suorista ja selvistä rastilta rastille rastiväleistä? En tiedä.


Kiitos kaikille osallistujille ja menestystä tulevissa suunnistussuorituksissanne.

P-rastit voi tiivistää yhteen virkkeeseen Hietasta mukaillen:

En mää täss syyllist kaipaa, mutta ratamestarii ja rastei mää kaipaan!