Lähtökohdat tämän vuotiseen Jukolaan olivat henkilökohtaisella tasolla yhdellä sanalla kuvaten epävarmat. Reilun parin viikon sairastelu ja vain viikon toipumisaika ennen Jukolaa tekivät aimo parven perhosia vatsaan. Juoksukunnosta ja varsinkin siitä miten hieman pidemmän matkan juoksemisnen sujuu ei ollut selvää käsitystä.
Valmistautuminen alkoi todenteolla edellisenä torstaina uuden teltan pystyttämis- ja pakkaamisharjoituksella. Teltan käsittely toimi hienosti ja niin oltiin valmiina matkaan.
Telttapaikan numeroa yritin saada selville Jukolan nettisivuilta, mutta kyseinen kuva jossa telttapaikat olivat ei suostunut zoomautumaan koneellani kunnolla. Kuva kyllä suureni, mutta telttapaikkojen numerot eivät ja niinpä jätin asian sikseen. Luotin siihen, että käsiohjelmasta asia selviää.
Valitsin matkustustavaksi seurabussin. Se oli halvempi kuin bensakulut ja pitkät matkat henkilöautoparkista kisapaikalle eivät houkutelleet. Aikaa tietysti kuluu bussilla enemmän kuin omalla autolla, mutta paluumatkalla ei sitten tarvitse puolipäisenä keskittyä ajamiseen. Perinteisesti seurabussin matkan taukovaihtoehtoina olivat A, B ja C. Linja-autossa on myös tunnelmaa enemmän kuin omassa kärryssäni. Paluumatkalla kuulee viitäviä analyysejä mahdottomista rastiväleistä. Kiitos Anssille, joka perkasi pitkän välinsä noin tuhannen kirosanan ryydittämänä. Kyllä se päämäärätön samoilu parin kolmen vuoden kulutta alkaa naurattaa suunnistajaa itseäänkin.
Pelipaikalla selvisi, että käsiohjelmaa ei ole paperisena. Se oli julkaistu vain sähköisenä, koska oli haluttu säästää luontoa. Ja höpön löpön. Jos luontoa haluttaisiin oikeasti säästää, koko tapahtumaa ei pitäisi järjestää. Ainoa oikea syy tähän nykyajan anekauppaan luonnon säätämiseen vedoten on rahan säästö, joka syntyy kun käsiohjelmaa ei paineta paperille. Kuinka luen sähköisen käsiohjelman tapahtumapaikalla ilman älykännykkää tms. laitetta? Sähköinen "käsiohjelma" ei ole käsiohjelma, se on vain tiedosto muiden joukossa. Asioista kannattaa puhua niiden oikeilla nimillä.
Telttapaikka löytyi helposti seuraamalla sitä minne seurakaverit menivät. Telttapaikka oli niin epätasainen, että sen epätasaisemmassa ei ole koskaan ollut. Onneksi monella muulla se oli vielä omaanikin epätasaisempi, niinpä ei harmittanut niin paljon.
Seurateltalta kävin hakemassa numerolapun. Numeroni oli 609. Se on ylösalaisin 609. Jos käy niin hyvä mäihä, että pääsen antamaan kartan seuraavalle (joka muuten on yksi viestisuunnistuksen kohokohdista), näen oikean kartan numeron katsomalla omaa numeroani. Se on 609. Jos numero olisi esim. 1473 pitäisi niskoja kääntää mutkille, että numeron varmasti lukee oikein. Näitä symmetrisiä molemmin päin luettavia max 3 numeroisia numeroista ei ole kovin montaa. 9 kpl keksin niitä lisää ja jos yrität miettiä mitkä ne ovat, niin numero ykkönen ei symmetrinen.
Tarkoitus oli ostaa uudet Sarvan D1 -nastarit koska nykyiset alkavat korkkaamaan. D1-mallin hinta oli 39 € (kolmekymmentäyhdeksän). Totaalisesti halpuutettu hinta johtui siitä, että jäljellä oli enää kokoja 48 ja 32. Halusin nimenomaan tämän mallin, sillä se on selvästi parhaiten omaan jalkaani on sopinut nastari joka on kohdalle osunut. D1:stä ei siis enää tehdä ja tilalle on tullut D2. Ihan kiva väri, mutta ongelma oli se, että 43 oli kärjestä aivan liian väljä ja 42,5 oli aivan liian kapea päkiän kohdalta. Ostin siis jotkut Supran nastarit. En laittanut niitä jalkaan sunnuntain aanmuna, sillä yli kymmenen kilometrin rupeamaan ei pidä lähteä uusilla jalkineilla. Saa sitten nähdä ovatko ne mukavat jalassa. Jos joskus löytää todella sopivat kengät, niitä pitäisi sitten ostaa saman tien puolen tusinaa paria. Ärsyttävää kun malleja mennään muutelemaan vain muuttamisen takia.
Suunnistajan kaupassa taustapeiliin roikkumaan laitettava pikkuinen rastilippu maksoi 4 € ja Keltamäellä 2 €. Arvatkaan kummasta ostin sen. Jukola-kaupasta ostin kangasmerkin, koska pinssejä ei ollut. Sunnuntaina aamupäivällä kävin vielä katsomassa mitä kaupasta löytyy ja sorruin ostamaan alehintaisen T-paidan. T-paitoja on kertynyt aivan liikaa ja nyt en osta niitä vähään aikaan! Matkamuistoihin luetaan myös lauantaina ostetun muikku&muusi aterian aterimien ohessa olleet suola- ja pippuripakkaukset jotka tietysti säästin.
Ostin ja lähetin Jukola-kaupasta myös kaksi postikorttia - perinteisesti. Eipä ollut Jukola-postimerkkiä vaan aivan tavallinen merkki. Postilaatikon ulkomuodosta pystyi päättelemään sen, että niihin tulee Joensuun postin normaali leima ja päiväys on todennäköisesti Jukola viikonlopun jälkeen alkavalla viikolla. Surkeaa, mutta en ihmettele. Postikorttien suosio on hiipunut ja tämän kokoisissakin tapahtumissa se on aivan marginaalissa. Toista oli ennen. Sippu-Jukolassa 2005 oli oma tapahtuman postimerkki. Merkit leimattiin kahdella eri leimalla. Lauantain puolella lähetetyt merkit leimattiin metsään menevän suunnistajan kuvalla ja sunnuntain puolella metsästä tulevan suunnistajan kuvalla. Kaiken huipuksi Posti perii nykyään muistaakseni 2000 € korvauksen erikoisleiman käytöstä. Aika monta korotettuun hintaan myytävää merkkiä olisi myytävä, jotta tuo pelkän leiman kustannut saataisiin katettua. Se on mahdoton yhtälö. Erikoisleimoja jäi käyttöön muutamia kymmeniä. Joulupukin paja Rovaniemellä (vai mikä sen nimi nyt onkaan) on varmasti paikka jossa on oltava oma leima, mutta kerran kesässä järjestettävään maailman suurimpaan alansa urheilutapahtumaan sellaista ei kannata tehdä.
Kyltissä oli taikasana
ilmainen. Kävin siis ilmaisessa silmänpaineen mittauksessa. Arvoja en enää muista, mutta ne olivat kuulemma ok. Mielenkiintoisinta oli mittaustapa. Laite puristaa silmämunaa ja mittaa sen, kuinka paljon silmämuna joustaa. Mitä pienempi paine sitä löysempi muna - ja päinvastoin. Ihmeellistä miten hienovaraisesti laite operaation teki. Piilolinssejä olisi päässyt sovittamaan. Katsoin vaivihkaa käsiäni ja kynnenaluset olivat mustaa täynnä. Sille ei vaan voi telttaolosuhteissa mitään, että kädet sottaantuvat. Kiitin paineen mittauksesta ja poistuin vaunusta. Jatkan pappamallisten alareunalasin käyttöä.
Tutuissa väreissä pari tuttua huippusuunnistajaa verryttelemässä ja matkalla kohti lähtöruutuja. Oikeat paikat oli maalattu asvalttiin formulatyyliin, joten jokainen oli millilleen oikeassa paikassa odottamassa lähtömerkkiä.
Vaikeinta Jukolassa on tietää milloin oma osuus alkaa (siis muiden kuin ensimmäisen osuuden suunnistajien - tämä ystävällisenä huomautuksena niille, jotka haluaisivat näsäviisastella asialla). Jos omistaisi älykännykän, voisi siitä tietysti tutkia onlineä määrävälein. Onko olemassa sovellusta, jonka voi laittaa vahtimaan halutun joukkueen haluttua osuutta ja asettaa siihen hälytyksen sopivalla viiveellä? Eli laite hälyttäisi esim. 20 min sen jälkeen, kun edellisen osuuden ensimmäinen väliaika on ilmestynyt onlineen?
Nakitin siis poikani herättämään minut kun hän tulee omalta 3. osuudeltaan takaisin teltalle. Siihen jäisi hyvin aikaa valmistautua kuudennelle osuudelle. Herätys tuli neljän paikkeilla ja sain tiedon, että minun joukkueeni oli juuri aloittanut neljännen osuuden. Asia selvä. Havahduin ja kello oli 7. Joo'o. Seitsemän. Siis herätyksestä on aikaa kolme tuntia. Kolme tuntia KOLME TUNTIA! PAM! Olin siis vihdoin ja viimein nukahtanut oikeasti. Bajamajaan! Kamat niskaan! Uusi Leukoplast rulla oli kadonnut enkä löytänyt sitä, vaikka levitin kaikki tavarat pitkin varvikkoa. Sitten todella reipasta hölkkää puomille odottamaan. Nastareiden nauhat viiteen umpisolmuun. En ymmärtänut vaihtoalueella olleista isoista näytöistä mitään ja odottelin reilun viisi minuuttia ja sitten minulla oli kartta kädessä. Täpärälle meni.
Olen aina selittänyt sitä, miten en osaa keskittyä. En tee mielikuvaharjoituksia, sillä ne eivät toimi minulla. Jos yritän miettiä jotain suoritusta ennakkoon, keksin kaiken aikaa syitä miksi se menee pieleen. Parempi siis mennä suoraan asiaan kuin murehtia sitä etukäteen. Tällä kertaa tapahtui niin aivan kirjaimellisesti. Olin liki unenpöpperössä kun lähdin kiitämään alkuviitoitusta. Janotti ja silmissä oli unihiekan rippeitä.
Maalissa otin laatikosta jossa luki "ota tästä" siemenpussin. Kävin vielä myöhemmin hakemassa niitä lisää reilusti, sillä niitä näytti riittävän. Paikka ja käyttötarkoitus minulla on niille, mutta pitäsi saada selville minkä puun siemeniä ne ovat ja milloin ne voi kylvää.
Jonotin sateessa grilliin ja sain ostettua nyhtöpossyburgerin coleslaw-salaatilla. Mistä lie revitty tämä burgeri. Kuiva, mauton ja hinta-laatusuhde aivan onneton. Salaatti on hienosta nimestää huolimatta tavallista porkkanaa ja muodista poismennyttä kiinankaalia. Kuuluuko nyhtöpossuburgerissa olla salaatinkastiketta tms. majoneesia? Tässä sitä oli niin vähän, että en saanut siitä näkö- enkä makuhavaintoja lainkaan. Jälkkäriksi sotkun munkkirinkeli:
Kehitys kehittyy ja tulostaulukolonnat ovat vihdoin ja viimein historiaa. 2000 juoksumetriä kakkosnelosta ja neljän tuuman lautaa sekä puupohjaisia levyjä sekä nitariarmeijat oli korvattu isoilla litteillä näytöillä. Kuinka moni huomasi tulostaulut? Havaihtojeni mukaan niitä ei moni tuijotellut. Miksipä niitä tarvisi katsella kun tulostaulu löytyy melkein jokaiselta omasta taskusta.
Yllä matkamuistoja Joensuun Jukolasta. Kaikki muu on lueteltu edellä, mutta otin lisäksi mukaan telttapaikkamme merkin. Järjestäjät tuskin kaipaavat sitä.
Niin se tuppaa olemaan, että kokonaisuus on osatekijöiden summa. Niin mitätöntä epäkohtaa ei ole olemassa, että se ei minua ihmetyttäisi. Ehkä muut osaavat paneutua oleelliseen, mutta jostain syystä minä takerrun aina mitättömyyksiin. Yhdestä ihmeellisestä Jukolaan liittyvästä asiasta keksin pakinan aiheen Suunnistaja-lehteen. Se ilmestyy toivottavasti sitten joskus elokuun alkupuolella. Jos tarpeeksi moni haluaa, voin kirjoittaa myös itse asiasta, eli siitä kuinka suunnistus sujui. Tätä kirjoittaessani reittihärveliä ei ole vielä julkaistu, joten lopullinen vastaus kaikkiin kiemuroihin ei ole selvillä.
Kuten aina Jukolassa, tapahtuman mittasuhteet ovat käsittämättömän kokoiset. Suunnistus on vain osa koko kattausta ja elämyksiähän Jukolasta lähdetään hakemaan. Ja niitä tuli.
Kiitos kaikille niille jotka mahdollistivat Jukola-matkani - etunenässä diplomimatkajohtaja Hannulle.
